Onko älykkyyden mittaaminen älykästä?

Tuumailin joskus työttömyysaikoinani, että voisin kirjoittaa artikkeleita ja tarjota niitä lehtiin. En ehtinyt kirjoittaa artikkeleista kuin ensimmäisen loppuun ennen työllistymistäni. Minulle tuli nyt mieleen, että voisin julkaista tekstin blogissani, sillä blogeissa kai useimmiten julkaistaan tekstejä. Kyseessä on aika tavanomainen ja yleisluontoinen esitys, mutta ehkä siitä on jotain iloa jollekulle. 

Yhteiskunnassamme älykkyys on yksi arvostetuimmista ellei arvostetuin ihmisen ominaisuuksista. Älykkyys on sanana siinä määrin arvolatautunut, että nykypsykologit puhuvat älykkyystestien sijaan mieluummin kognitiivisten kykyjen testeistä. Kaikenkarvaisten nettitestien suosio kertoo siitä, että älykkyyden mittaaminen kiinnostaa ihmisiä. Mutta millaiset juuret älykkyyden mittaamisella ovat ja mitä älykkyys ylipäätään on?

Älykkyyden mittaamisen historiaa

Kiinassa testattiin ihmisen henkisiä kykyjä jo muinaisten dynastioiden aikana. Valtio halusi testien avulla seuloa palvelukseensa soveltuvimmat virkamiehet. Testit mittasivat erilaisia kykyjä ja taitoja kuten jousiammuntaa, ratsastustaitoa, kirjoittamista ja laskentataitoa. Muitakin kykytestaamisen käytäntöjä on aikojen saatossa esiintynyt, mutta ensimmäiset varsinaiset älykkyystestit kehitettiin vasta 1800-luvun lopulla. 

   Älykkyyden testaamisen isänä pidetään monialaista tieteilijää Francis Galtonia. Hänen käsityksensä älykkyydestä pohjautui brittiläiseen empiristifilosofiaan, jonka mukaan aistimuksista johdettu tieto toimii monimutkaisen kognitiivisen toiminnan perustana. Galton päätteli, että  älykkäillä ihmisillä on herkät ja parhaiten kehittyneet aistit, joiden avulla he havaitsevat enemmän asioita ja saavat niistä enemmän tietoa. Hän loi useita testejä, jotka mittasivat aistiherkkyyttä.

   Ensimmäisen nykyaikaisen älykkyystestin (1905) luojat Alfred Binet ja Théodore Simon pitivät Galtonin harjoittamaa yksinkertaisten psykologisten prosessien mittaamista hyödyttömänä. Binet totesi, että  koska älykkyys on monimutkainen ilmiö, niin sen mittaamisenkin pitää olla sitä. Aistien sijasta he keskittyivät testattavien muistiin, arvostelukykyyn, päättelykykyyn, sosiaaliseen ymmärrykseen ja kielellisiin kykyihin. Binet ja Simon kehittivät testinsä puhtaasti käytännön syistä. He kuuluivat Ranskan julkisesta koulutuksesta vastaavan ministerin nimittämään toimikuntaan, jonka tehtävänä oli keksiä menetelmä, jolla tunnistettaisiin oppimisvaikeuksista kärsivät ja kehitysvammaiset lapset. Näin lapset saatettaisiin sijoittaa erityisopetusryhmiin.

   Binet ei mitannut lapsilta älykkyysosamääriä vaan henkistä ikää. Hän suhtautui ylipäänsä kriittisesti mittaamiseen ja vaati, että tietty mittausvirhe on hyväksyttävä ihmisälyn mittaamisessa. Binet’n suurin vaikutteiden lähde oli filosofi John Stuart Mill, joka väitti, että ihmistieteet eivät kykene samanlaiseen eksaktiuden normiin kuin esimerkiksi tähtitiede.  Ensimmäisenä älykkyysosamäärät otti käyttöön Lewis Terman, joka julkaisi Yhdysvalloissa vuonna 1916 Stanford-Binet’n, englanninkielisen version Binet-Simonin testistä.    Älykkyysosamäärän keksi William Stern, jonka kaavalla ihmisen henkinen ikä jaettiin hänen eliniällään ja kerrottiin sadalla (esimerkiksi jos 6-vuotias sai tulokseksi 7-vuotiaan henkisen tason, niin hänen ÄO:nsa olisi 7 : 6 X 100 = 117). Nykyään ei mitata henkistä ikää, vaan älykkyystestit standardoidaan siten, että väestön keskimääräiseksi tulokseksi tulee 100. Flynn-ilmiön myötä väestöjen koetulokset ovat nousseet noin kolme pistettä kymmenessä vuodessa viimeisten vuosikymmenien aikana, joten testit täytyy standardoida uudelleen keskiarvon pitämiseksi sadassa.

   Älykkyyden testaamisessa tapahtui merkittäviä muutoksia ensimmäisen maailmansodan aikaan, kun Yhdysvaltain armeija siirtyi käyttämään älykkyystestejä rekrytointinsa apuvälineenä. Ensimmäistä kertaa testattiin aikuisia ihmisiä ja yksilöitten sijasta massoja. Yksityiskohtaisia ohjeita vaativat monimutkaiset tehtävät jätettiin pois ja tutkijan arviot korvattiin oikein/väärin-pisteytystekniikoilla. Lisäksi mukaan tulivat aikarajoitukset.

Aikakauden merkittävin testien uudistaja oli David Wechsler. Hän toi testaamiskäytäntöihin kielellisten tehtävien rinnalle ei-kielellisiä fyysisiä tehtäviä kuten piirrosten täydentämistä ja palikoitten järjestämistä. Tehtävät eivät olleet uusia, mutta niitä oli aiemmin teetetty lähinnä kielitaidottomilla maahanmuuttajilla, sillä muitten kohdalla niitä oli pidetty hyödyttöminä.

   Aiempien asiantuntijoiden tapaan Wechslerkin kehitti testinsä käytännöllisestä perspektiivistä ottamatta teoriaa huomioon. Vasta 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla psykologista teoriaa alettiin soveltaa suoraan henkisten kykyjen testaukseen. Tätä ennen käytäntö oli aina ollut ensisijaista teoriaan nähden. Binet ja Wechsler hallitsivat älykkyystestauksen kenttää vuodesta 1905 vuoteen 1980, jonka jälkeen ilmestyi joukko uusia testejä. Vanhat testit eivät ole kuitenkaan joutuneet kokonaan väistymään uusien tieltä, vaikka nykyajan psykologeilla onkin enemmän valinnanvaraa kuin koskaan aikaisemmin. Wechslerin testit ovat yhä erittäin suosittuja kouluissa, sairaaloissa ja klinikoilla. Myös Stanford-Binet’n testi on edelleen käytössä.   

Mitä älykkyys on?

Jokaisella on ainakin summittainen käsitys siitä mitä älykkyys on.  Käsityksiä on kuitenkin hyvin erilaisia, eikä asiantuntijoidenkaan keskuudessa ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää.

   Älykkyyttä ei hahmoteta kaikissa kulttuureissa samalla tavalla. Useissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa kulttuureissa älykkyyteen liitetään sosiaalisia aspekteja länsimaista nykykulttuuria voimakkaammin. Älykkyystesteihin kuuluva nopeus ei myöskään sovi kaikkien kulttuurien älykkyyskäsitykseen, sillä se voidaan katsoa vastakkaiseksi henkisen prosessoinnin syvyydelle. Myös jotkut läntiset teoreetikot painottavat syvyyden merkitystä ymmärtämisessä ja oppimisessa. Sen sijaan esimerkiksi Iso-Britannian Mensa korostaa nimenomaan nopeuden tärkeyttä määrittelemällä älykkyyden kotisivuillaan ”henkisen käsityskyvyn nopeudeksi”.

   Käsitykset poikkeavat toisistaan myös kulttuurien sisällä. Tutkimusten mukaan eri alojen asiantuntijoilla on älykkyyttä määritellessään taipumus korostaa heidän omalla alallaan tärkeitä taitoja. Älykkyysteoreetikot painottavat enemmän abstraktia ajattelua ja päättelyä kuin tavalliset ihmiset, joiden näkemyksessä puolestaan korostuu enemmän arkinen ajattelu ja käytännöllinen ongelmanratkaisu.

   Älykkyyden rakenteesta on esitetty monenlaisia teorioita. Tilastotieteiden metodien kehittäjänä tunnettu psykologi Charles Spearman havaitsi 1900-luvun alussa, että lasten arvosanat korreloivat positiivisesti keskenään, vaikka kyseessä olisivat ilmeisen erilaiset oppiaineet. Hän päätteli, että korrelaatioiden taustalla on yleinen älykkyys, jonkinlainen ”henkinen energia”, jonka hän nimesi g-tekijäksi. Erityiskyvyt (eli s-tekijät) ovat sidoksissa siihen ja korreloivat sen kanssa.  Spearman siis uskoi, että älykkyys on pohjimmiltaan yksittäinen kyky eikä kokoelma pienempiä kykyjä. Louis Thurstone sitä vastoin väitti, että vain s-tekijät ovat olemassa. Hänen mallissaan on seitsemän erillistä, mutta toisiinsa liittyvää älykkyyden muotoa. J.P. Guilford puolestaan erotteli omassa teoriassaan peräti 150 henkistä kykyä. Uudemmista teorioista on syytä mainita Howard Gardnerin moniälykkyysteoria, jonka mukaan on olemassa kahdeksan toisistaan riippumatonta älykkyyden lajia: loogis-matemaattinen, kielellinen, musikaalinen, avaruudellinen, liikunnallinen, intrapersoonallinen, interpersoonallinen ja luonnontuntemuksellinen. Myöhemmin Gardner on spekuloinut myös eksistentiaalisen älykkyyden olemassaololla. Uusien teorioiden lisäksi tutkimukset oppimisvaikeuksista tukevat usean älykkyyden näkökantaa.

Jääkö mittausten ulkopuolelle jotain olennaista?

Tavanomaisia älykkyystestejä on kritisoitu siitä, että ne eivät ota huomioon luovuutta eivätkä sosiaalista, käytännöllistä ja emotionaalista älykkyyttä. Spearmanin g-teoriaan pohjautuvien perinteisten testien kannattajien mielestä se ei ole tarpeenkaan. Kuten Wechsler muotoili: ”Sosiaalinen älykkyys on vain sosiaalisiin tilanteisiin sovellettua yleistä älykkyyttä”.

Kapeasti määriteltynä älykkyys on sopeutumista ympäristöön, kun taas luovuus on ympäristön muokkaamista ja uuden idean tai tuotteen tuottamista. Sopeutuminen voi merkitä jopa luovuuden tukahduttamista, esimerkiksi työympäristössä. Teoreetikoilla on eri näkemyksiä siitä ovatko luovuus ja älykkyys erillisiä kykyjä vai menevätkö ne osittain tai kokonaan päällekkäin.

   Binet’llä oli alunperin testeissään myös luovuutta mittaavia tehtäviä kuten mustetahran kuvailua ja lauseitten täydentämistä ja rakentamista. Kaikki tällaiset tehtävät tippuivat kuitenkin lopullisesta versiosta pois, koska oli hankalaa kehittää luotettavaa järjestelmää niiden tuottamien tulosten arvioimiseksi.

   Sosiaalisella älykkyydellä on yleensä ollut varsin pieni rooli tieteellisissä älykkyysteorioissa, vaikka poikkeuksiakin on. Sosiaalista älykkyyttä pyrittiin mittaamaan ensimmäistä kertaa 1920-luvun lopulla, mutta tutkijat kohtasivat työssään metodologisia ongelmia ja aihepiiri painui unholaan pitkäksi aikaa.

   Vaikka sosiaalinen älykkyys on ollut psykometrikoille kova pala purtavaksi, niin se esittää tutkitusti merkittävää roolia tavallisten ihmisten intuitiivisissa älykkyyskäsityksissä. Sosiaalista älyä tutkineet psykologit ovat olleet mittaamista enemmän kiinnostuneita kognitiivisten rakenteitten ja prosessien ymmärtämisestä. Sosiaalinen älykkyys on aina otettu huomioon henkisen vammaisuuden käsitteessä. Kyseinen psykiatrinen diagnoosi vaatii älyllisen alisuoriutumisen (ÄO <70) lisäksi näyttöä vajeesta muun muassa kommunikaation, itsestään huolehtimisen, kotona asumisen, sosiaalisten taitojen, yhteisön resurssien käytön ja itsenäisyyden alueilla. Mitään älykkyysosamäärää vastaavaa numeraalista standardia puutteellisen sosiaalisen älyn määrittämiseen ei ole.    

   Emotionaalinen älykkyys on sosiaaliseen älykkyyteen verrattuna laajempaa. Siihen sisältyy sisäisiä ja yksityisiä tunteita, jotka ovat tärkeitä henkilökohtaisen kasvun kannalta. Emotionaalisesti älykäs ihminen kykenee havaitsemaan ja ilmaisemaan tunteita, säätelemään tunteita itsessään ja toisissa ihmisissä, sulauttamaan tunteen ajatukseen sekä ymmärtämään tunteen ja käsittelemään sitä. Tehokas toimiminen ympäristön kanssa ja sosiaaliseen ympäristöön sopeutuminen vaativat ihmiseltä emotionaalista älykkyyttä.

   Edellämainittujen älykkyyden muotojen lisäksi älykkyystestit jättävät huomiotta testattavien oppimispotentiaalin. Kahdella lapsella, jotka saavat testistä saman pistemäärän, voi olla toisistaan poikkeavat oppimispotentiaalit ja täten eroa henkisessä kapasiteetissa. Heistä toinen voi ratkaista esimerkiksi matemaattisen ongelman saadessaan vähän ulkopuolista apua, kun taas toinen ei kykene siihen avustettunakaan. Lev Vygotski kuvasi tätä eroa käsitteellä lähikehityksen vyöhyke. Vygotski pyrki tunnistamaan ne prosessit, joiden kautta sosiaaliset toimijat vaikuttavat ihmisen kognitiiviseen kehitykseen. Hänen ajattelunsa on johtanut oppimispotentiaalin huomioon ottavien dynaamisten testien kehittämiseen – perinteiset staattiset testit jättävät sen silti edelleen huomiotta.

Onko älykkyyden kvantifioiminen mielekästä?

Binet uskoi, että älykkyyden yksilöllistä kompleksisuutta ei voi tavoittaa testikäytäntöjen mittaustuloksilla. Mittaustuloksista ei ollut kiinnostunut myöskään merkittävä älykkyystutkija Jean Piaget, joka tutki lasten kognitiivisten kykyjen kehitysprosessia. Hänen kehittämistään tehtävistä ei saanut lopputulosta, josta olisi käynyt ilmi oikein suoritettujen tehtävien määrä. Piaget’n tehtävät eivät ole alkuperäisessä muodossaan kehittyneet itsenäiseksi älykkyystestiksi - ehkä juuri siksi koska hän ei ollut kiinnostunut lasten vertailusta tai testaamisesta itsessään. Hänen tehtäviään on kuitenkin yhdistetty Kaufmanin aikuisten älykkyystestiin (KAIT).

   Howard Gardner kirjoittaa kotisivuillaan uskovansa, että yksi yhteiskuntamme vääristymistä on keskittyminen niihin kykyihin ja asioihin, jotka ovat helposti testattavissa. Jos jotain ei voi testata, se ei ole myöskään huomion arvoinen. Samanhenkistä kritiikkiä esitti aikoinaan filosofi ja fenomenologisen koulukunnan perustaja Edmund Husserl. Hän kirjoitti, että on suorastaan järjenvastaista soveltaa luonnontieteellistä objektiivisuutta yksilön persoonaan ja yksilölliseen subjektiin. Husserl tarkoitti sitä, että psykologia ei voi olla samassa mielessä eksakti ja universaali tiede kuin luonnontieteet, joiden ihanteena on koko maailman matematisoiminen ja mittaaminen. Ihmisen älykkyyttäkään ei oikein voi mitata samalla tavalla kuin fyysistä kappaletta. Siitä kuitenkin tavallaan muovataan fyysinen kappale silloin kun se sovitetaan vastaamaan mittausprosessoinnin vaatimuksia. Samalla kun mittaustulos tuottaa tietoa ja paljastaa jotain, se myös peittää näkyvistä sen maailman, jonka me kohtaamme arkipäivässä, sen miten älykkyys meille ilmenee jokapäiväisessä elämässä. Mittaustulos tuntuu todellisemmalta kuin omat kokemuksemme.

   Monet kokevat numerona saatavan tuloksen älykkyydestään lopullisena faktana ja kohtalona. Tällä suhtautumistavalla voi olla monenlaisia kielteisiä seurauksia. Vaikka tulos hyväksyttäisiinkin kritiikittä, kannattaa muistaa, että älykkyys merkitsee ainoastaan potentiaalia. Myös älykkäät ihmiset voivat toimia hyvin tyhmästi. Älykkyys on kyky, ei saavutus, toisin kuin viisaus, josta ei nykykulttuurissamme juuri puhuta – ehkä siksi, että viisautta ei mitata? Viisaus eroaa älykkyydestä siinä, että sen kehittyminen vaatii elämänkokemusta ja siihen sisältyy moraalisia ja sosiaalisia aspekteja, hiljaista tietoa ja käytännöllistä järkeä.

   Kaikesta huolimatta kannattaa huomata, että testit ovat hyödyllisiä ammattilaisten käsissä ja ne palvelevat hyvin etenkin alkuperäisiä psykologisia tarkoituksiaan, jotka ovat oppimisvaikeuksista kärsivien ja vammaisten tunnistaminen. Lisäksi psykologit pystyvät tunnistamaan testeillä mielisairaita, sillä ÄO laskee tiettyjen mielisairauksien yhteydessä.

Lähteitä:

Cianciolo, Anna & Sternberg, Robert J: Intelligence: a brief history. Victoria: Blackwell, 2004.

Handbook of Intelligence (toim. Sternberg, Robert J). Cambridge: Cambridge University Press, 2000.

Husserl, Edmund: Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. Helsinki: Gaudeamus, 2012 (Tallinna: Tallinna Raamatutrükikoda)

Liite: Älykkyystestit Suomessa

- Psykologit käyttävät työssään lähes yksinomaan Wechslerin testejä (WAIS-IV aikuisille ja nuorille, WISC-IV koululaisille, WPPSI-III pikkulapsille), jotka mittaavat loogis-matemaattista, avaruudellista ja kielellistä älykkyyttä.

- Työnantajat käyttävät erilaisia älykkyystestejä rekrytointiin sekä työntekijöiden ja esimiesten kehittämiseen. Työnantajien käyttämät älykkyystestit ovat yleensä osa laajempaa kyky- ja persoonallisuusarviointia.

- Suomen Mensa käyttää FRT:tä eli Figure Reasoning Testiä, joka koostuu tasokuviopäättelytehtävistä ja mittaa loogis-matemaattista ja avaruudellista älykkyyttä.