maanantai 6. lokakuuta 2014

Peruste 3/2014



Peruste on neljästi vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen ilmaisjakelulehti, joka esittelee jokaisessa numerossaan jonkun taiteilijan tuotantoa. Olen tämän numeron taiteilija.

lauantai 4. lokakuuta 2014

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Matias Ilta-Sanomissa + haastattelu



Piirtämäni sarjakuva ilmestyy Ilta-Sanomissa Kuukauden kotimaisena 1.10. lähtien.


Kuukauden päätteeksi Ilta-Sanomat julkaisi haastatteluni.

perjantai 15. elokuuta 2014

Teknologiaenkeli


Teknologiaenkeli
Technology Angel
Ангел технологии
55 X 46 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст

torstai 26. kesäkuuta 2014

Kauneus pelastaa maailman


Kauneus pelastaa maailman
Beauty will save the world
Красота спасёт мир
41 X 33 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст

torstai 19. kesäkuuta 2014

Pätkiä Eduard Limonovin romaanista

Olen käännellyt huvikseni Eduard Limonovin vanhaa skandaaliromaania Eto ja - Editška ("Se olen minä - Editška"). Kirja on kirjoitettu vuonna 1976 ja julkaistu ensi kertaa vuonna 1979. Venäjällä teos ilmestyi ensi kerran Neuvostoliiton loppuaikoina kirjallisuuslehdessä vuonna 1990 ja kirjana vuonna 1991. "Editška" on käännetty 16 kielelle.
   Limonovia ei ole käännetty lainkaan suomeksi, lukuun ottamatta Hauskat hautajaiset -antologiassa ilmestynyttä pätkää. Sen sijaan suomeksi on julkaistu hänen elämäkertansa, jonka on kirjoittanut Emmanuel Carrère. Lähestyin kustantamoita ja tarjouduin tekemään "Editškan" käännöksen. Ketään ei kiinnostanut. Ei sitten. Olisi se kohteliasta vastata viestiin edes jotain. No, julkaisen sitten pätkiä kyseisestä romaanista blogissani. Allaolevat pätkät on napattu luvuista 1 ja 2.


Saan Welfarea. Elän teidän tuellanne, te maksatte veroja, kun taas minä en tee vittuakaan, käyn kaksi kertaa kuussa tilavassa ja siistissä toimistossa Broadway 1515:ssä ja saan shekkini. Pidän itseäni lurjuksena, yhteiskunnan pohjasakkana, minulla ei ole häpyä eikä omaatuntoa, siksi se ei minua kiusaakaan, en aio etsiäkään töitä, haluan saada teidän rahojanne päivieni loppuun saakka. Nimeni on Editška. Ja uskokaa pois, että te pääsette vielä helpolla, hyvät naiset ja herrat. Aikaisin aamulla te kömmitte lämpimistä vuoteistanne ja, kuka autolla, kuka metrolla ja bussilla, kiirehditte virantoimitukseen. Minä vihaan virantoimitusta - syön kaalikeittoani, juon, joskus ryyppään itseni sammuksiin, etsin seikkailuja pimeistä kortteleista, minulla on loistava ja kallis valkoinen puku, hienostunut hermosto, kavahdan teidän vatsanpohjasta kumpuavaa hohotustanne elokuvateattereissa ja nyrpistän nenääni.
   Enkö miellytä teitä? Ettekö halua maksaa? Summa on vieläpä hyvin pieni - 278 dollaria kuussa. Ette halua maksaa. No vitunko takia Te olette minut kutsuneet, maanitelleet tänne Venäjältä  yhdessä juutalaisjoukon kanssa? Esittäkää vaateenne propagandallenne, se on teillä liian voimakasta. Se teidän taskunne tyhjentää enkä minä.
   Kuka minä siellä olin? Mitä väliä sillä on, mitä se muuttaa. Olen aina vihannut menneisyyttä nykyisyyden nimissä. No minä olin runoilija, runoilija olin, kun kerran haluatte tietää kuka, epävirallinen runoilija olin, maanalainen runoilija, se on ollutta ja mennyttä, nyt minä olen yksi teikäläisistä, olen pohjasakkaa, olen se, jota syötätte kaalikeitolla, jota juotatte halvalla ja kehnolla kalifornialaisella viinillä - 3,59 $ gallonan pullo - ja siitä huolimatta halveksun teitä. En kaikkia, mutta monia. Siitä hyvästä, että elätte tylsästi, olette myyneet itsenne työn orjiksi, pidätte vulgaareja ruutuhousuja, teette rahaa ettekä ole koskaan nähneet maailmaa. Paskaa!
   Menetin hieman malttini ja itsehillintäni, antakaa anteeksi. Mutta objektiivisuus ei ole minulle ominaista, sitä paitsi tänään on vittumainen sää, vihmoo tihkusadetta, New Yorkissa on harmaata ja ikävää - tyhjät viikonlopun päivät, minulla ei ole paikkaa minne mennä, ehkä siksi minä ailahdin tavallisesta mielialastani ja aloin nimittelemään teitä ihan liikaa. Anteeksi. Eläkää ja rukoilkaa Jumalalta, etten oppisi englantia kunnolla mahdollisimman pitkään aikaan. 
   Hotelli Winslow on synkkä ja musta 16-kerroksinen rakennus, varmaankin Madison Avenuen mustin. Pitkin julkisivua ylhäältä alas kulkevassa nimikyltissä lukee WINSL W - O-kirjain on tippunut. Milloin? Ehkä 50 vuotta sitten. Asetuin hotelliin sattumalta, maaliskuussa, tragediani jälkeen. Vaimoni Jelena oli jättänyt minut. Harhailujen kiduttamana, uupunein ja verille rikkoutunein jaloin, yöpyen joka kerran uudessa paikassa, ajoittain kadulla, josta minut poimi lopulta mukaansa entinen toisinajattelija ja entinen moskovalaisen raviradan tallirenki, ensimmäinen Welfare-palkinnon stipendiaatti (hän ylpeilee, että tutustui Welfareen ensimmäisenä venäläisenä) paksu, epäsiisti ja tuhiseva Aljoška Šnejerzon, "Vapahtaja", ja talutti minut kädestä pitäen 31:sen kadun Welfare-keskukseen, josta sain yhdessä päivässä hätäavustusta, joka vaikkakin laski minut elämän pohjalle ja teki minut oikeudettomaksi ja halveksittavaksi - mutta minä haistatin teidän oikeuksillenne - niin samalla myös vapautti minut pakosta tienata leipää ja huonetta varten, sen sijaan voin rauhassa kirjoittaa runojani, joilla ei täällä, teidän Amerikassanne, eikä siellä Neuvostoliitossa, tee vittuakaan. 

***

Arvelen, että hotellin henkilökunta pitää meitä arvottomina vetelehtijöinä, jotka ovat saapuneet jäytämään Amerikkaa - jenkkitukkaisten rehellisten työläisten maata. Tämä on minulle tuttua. Neuvostoliitossakin kaikki jauhoivat paskaa joutilaista, siitä miten yhteiskunnalle pitää tuottaa hyötyä. Venäjällä jauhoivat ne, jotka työskentelivät itse kaikkein vähiten. Olen ollut kirjailija jo kymmenen vuotta. Minä en ole syyllinen siihen, että kummallekaan valtiolle ei työni kelpaa. Teen työtäni - missä ovat rahani? Molemmat valtiot lässyttävät olevansa oikeudenmukaisia, mutta missä ovat rahani?
   Hotellin johtaja on tumma silmälasipäinen daami, jolla on puolalais-venäläinen sukunimi - rouva Rogoff. Hän oli ottanut minut hotelliin Edik Bruttin tuella, eikä voi sietää minua. Vittuunko siinä tukea tarvittiin, kun hotelli on täynnä tyhjiä huoneita eikä ole tiedossa kuka aikoo asua sellaisissa kopeissa. Rouvan on vaikea nipottaa minulle, vaikka mieli tekisi. Joskus hän löytää tilaisuuden. Ensimmäiset kuukaudet olin maksanut huoneestani kahdesti kuussa, jonkin ajan kuluttua hän yhtäkkiä vaati, että maksaisin kuukauden ennakkoon. Muodollisesti hän oli oikeassa, mutta minulle oli paljon kätevämpää maksaa kahdesti kuussa, niinä päivinä kun saan Welfareni. Sanoin hänelle siitä. "Sinulla on kuitenkin rahaa ostella valkoisia pukuja ja juoda shamppanjaa?" hän sanoi.
   Mietin, että mitä shamppanjaa, mitä ihmeen shamppanjaa hän tarkoittaa. Joskus minä olin juonut kalifornialaista shamppanjaa, useimmin join sitä yhdessä kaverini Kirillin, nuoren leningradilaisen jätkän, kanssa, mutta mistä hän saattoi sen tietää? Tavallisesti joimme shamppanjaa Keskuspuistossa. Vasta jonkin ajan kuluttua muistin, että valmistautuessani vanhan kaverini taiteilija Hatšaturjanin syntymäpäiville - sen, jonka tauluja riippuu koppini seinillä - olin ostanut todellakin pullon Sovetskoje-shamppanjaa 10 dollarilla ja pannut sen jääkaappiin illan juhlia varten. Rouva Rogoff oli nähtävästi joka päivä tarkistanut jääkaappini henkilökohtaisesti, tai sitten sen oli tehnyt hänen käskystään huoneeni siivoava (siivoamatta jättävä) sisäkkö. "Te saatte Welfarea", sanoi silloin rouva Rogoff. "Amerikka-parka!" huudahti hän pateettisesti. "Minä se tässä parka olen eikä Amerikka", vastasin hänelle silloin.
   Syyt hänen minua kohtaan tuntemalleen inholle selvisivät myöhemmin lopullisesti. Kun hän otti minut hotelliin, hän luuli, että olen juutalainen. Sitten, katseltuaan kylliksi sinisellä emalimaalilla maalattua hilseillyttä ristiäni, ainoata omaisuuttani ja koristettani, hän ymmärsi, etten ole juutalainen. Muuan Marat Bagrov, Moskovan television entinen työntekijä, joka asui vielä tuolloin Winslow'ssa, sanoi minulle, että rouva Rogoff valitti hänelle Edik Bruttista, joka oli huijannut häntä tuomalla hotelliin venäläisen. Niin, hyvä herrasväki, minä tunsin omissa nahoissani mitä on syrjintä. Kunhan vitsailen - eivät juutalaiset elä hotellissamme sen paremmin kuin minäkään. Uskon, että paljon enemmän kuin se, että en ole juutalainen, rouva Rogoffia harmittaa se, että en näytä onnettomalta. Minulta vaaditaan yhtä asiaa - onnettomalta näyttämistä ja oman paikan tietämistä, ei suinkaan kukkoilua eri puvuissa hämmästyneiden katsojien edessä. Uskon, että hän katselisi minua mielihyvin jos olisin likainen, kumara ja vanha. Se rauhoittaa. Sen sijaan tässä onkin tuensaaja pitsipaidoissa ja valkoisissa liiveissä. Kesällä minulla oli tosin valkoiset housut, puiset paksupohjaiset sandaalit ja pieni ihonmyötäinen paita, se oli minimivaatetukseni. Rouva Rogoffia ärsytti sekin. Tavattuaan minut hississä hän sanoi minulle, katsoen halveksivasti sandaalejani ja ruskettuneita paljaita jalkojani:
   - You like hippie. Russian hippie, - hän lisäsi hymyilemättä.
   - Njet, - sanoin minä.
   - Da, da, - sanoi hän vakuuttuneena.

***

   Toinen hotellimme älyköistä on pitkä, vaaleatukkainen, 33-vuotias mies - runoilija Ženja Knikitš. Kuten huomaatte, hänen sukunimensä on tyypillisen leningradilainen - hienostunut. Ammatiltaan hän on filologi, hän on väitellyt teemasta "Dostojevskin "Stepanitškovon kylä ja sen asukkaat" outouden näkökulmasta". Hän keittää kamarissaan, josta on näkymä pihan tummalle kaivolle, munuaisia tai nakkeja. Hänen sängyllään istuu ruma amerikkalainen tyttö, joka opettaa hänelle englantia. Seinille on ripusteltu papereita, joille on kirjoitettu englanninkielisiä ilmaisuja, kuten "Haluan tehdä töitä". Se ei vastaa todellisuutta, Ženja ei ole kovinkaan työhaluinen, hän yrittää nyt saada Welfarea. "Olen syvällinen tiedemies", - hän sanoo minulle. Minusta hän on syvällinen tiedemies, miksipä ei, vain hän ja minä ymmärrämme, että hänen Gogoliin ja Dostojevskiin erikoistuneen syvällisen tiedemiehen ja estetiikan opettajan ammattiaan ei tarvitse täällä yhtään vitun kukaan. Täällä tarpeen ovat syvälliset astianpesijät, he, jotka ilman minkäänlaisia kirjallisia mietiskelyjä tekevät likaisen työnsä. Kirjallisuudessa on täällä oma mafiansa, taiteessa on oma mafiansa, kaikenlaisissa liiketoiminnan lajeissa on oma mafiansa. 
   Venäläisessä emigraatiossa on omat mafiosonsa. Vaaleatukkainen Ženja Knikitš ei ollut valmis siihen kuten en minäkään ollut. Kuten minäkin Ženja työskenteli Russkoje Delo -lehdessä yhdelle venäläisen emigraation päämafiosoista - Moisei Jakovlevitš Borodatyhille. Mafiosot eivät koskaan päästä toisia syöttökaukalon lähelle. Vitut. Kyse on leivästä, lihasta ja elämästä sekä tytöistä. Meille se on tuttua, yritäpä lyödä itsesi läpi Neuvostoliiton Kirjailijaliitossa. Kaikkia murjotaan. Koska kyse on leivästä, lihasta ja vitusta. Kuolemaan asti käytävästä kamppailusta. Jelenoitten vittujen puolesta. Eikä tämä ole mikään vitsi.

***

Kaikista halvinta ruokaa, ei aina riittävästi, likaiset huoneet, köyhät, huonot vaatteet, kylmyys, votka, hermot, toinen vaimo menetti järkensä. Kymmenen vuotta sellaista elämää Venäjällä ja nyt kaikki alusta - missä, helvetti soikoon, on oikeudenmukaisuutesi, maailma? - tekee mieli kysyä. Teinhän töitä kymmenen vuotta siellä päivästä päivään, kirjoitin niin paljon runokokoelmia, niin paljon runoja ja kertomuksia, onnistuin monessa asiassa, osasin luoda kirjoissani venäläisen ihmisen määrätynlaisen henkilökuvan. Ja venäläiset ihmiset lukivat minua, ostivathan he kahdeksan tuhatta kokoelmaani, jotka olin kaikkina niinä vuosina kirjoittanut koneella, painanut ja levittänyt. He toistelivat niitä ulkoa ja lukivat.
   Mutta kerran huomasin, etten tule nousemaan siellä korkeammalle. No, Moskova lukee minua, ja Leningrad lukee, ja vielä kymmenkunta suurta kaupunkia, joihin kokoelmani levisivät. Ihmiset kyllä ottivat minut vastaan, mutta valtio ei ottanut. Kuinka paljon on mahdollista levittäytyä maanalaisen näpertelyn avulla? Kansallehan asti ei päädy se mitä teen, katkeruus jää sieluun siitä, että jotain Roždestvenskia julkaistaan miljoonapainoksin, kun taas minulta ei paineta runoakaan. Haistakaa vittu, tuumin, järjestelmänne kanssa, lopetin teille työskentelemisen vuonna 1964 kun lopetin kirjakauppiaana ja siirryin järjestelmän ulkopuolelle. Lähden luotanne vittuun rakastamani vaimon kanssa, lähden siihen maailmaan, jossa kuulemma voi hengittää vähän vapaammin.
   Ja saavuin tänne. Nyt näen, että täällä on samaa paskaa kuin sielläkin. Samaa jengiä joka paikassa. Mutta täällä häviän vielä ylimääräistä, olenhan venäläinen kirjailija, kirjoitan venäläisin sanoin, ja olen osoittautunut maanalaisella kunnialla hemmotelluksi ihmiseksi, maanalaisen Moskovan ja luovan Venäjän huomiolla hemmotelluksi. Siellä runoilija ei ole sitä mitä runoilija on New Yorkissa. Runoilija Venäjällä on ollut kaukaisista ajoista asti hengellisen johtajan tapainen, ja esimerkiksi tutustuminen runoilijaan on siellä suuri kunnia. Täällä runoilija on paskaa, siksi Joseph Brodskykin ikävöi teidän maassanne ja kerran, saapuessaan luokseni Lexingtonille hän sanoi votkaa juoden: "Tässä maassa pitää olla norsunnahka, minulla sellainen on, mutta sinulla ei." Joseph Brodsky tunsi kaipuuta, koska hän oli tullut kuuliaiseksi tämän maailman järjestelmää kohtaan, mutta ei ollut ollut kuuliainen vastakkaiselle järjestelmälle. Ymmärsin hänen kaipuunsa. Hänellähän oli Leningradissa hankaluuksista huolimatta kymmeniä tuhansia faneja, jokaisessa talossa hänet otettiin vastaan minä hyvänsä iltana ihastuneina, ja ihanat venäläiset naiset, Natašat ja Tanjat olivat kaikki hänen, koska hän - punatukkainen juutalaisnuorukainen - oli venäläinen runoilija. Runoilijalle Venäjä on paras paikka. Siellä veljeämme pelkäävät vallanpitäjätkin. Ovat pelänneet kaukaisista ajoista asti.
   Toiset pojat, ystäväni - he, jotka lähtivät Israeliin, millaisia nationalisteja he olivatkaan matkustaessaan pois, he ajattelivat siellä Israelissa löytävänsä järjelleen, lahjoilleen, ideoilleen käyttöä, pitäen sitä omana valtionaan. Mitenkäs muuten vittu! Ei se ole heidän valtionsa. Israel ei tarvitse heidän ideoitaan, lahjakkuuttaan ja ajattelukykyään, ei, Israel tarvitsee sotilaita, taas ihan kuin Neuvostoliitossa - vasen, kaks, eteenpäin! Olethan sinä juutalainen, isänmaata pitää puolustaa. Mutta me olemme kyllästyneet puolustamaan teidän vanhoja virttyneitä lippujanne, teidän arvojanne, jotka ovat kauan sitten lakanneet olemasta arvoja, olemme kyllästyneet puolustamaan teikäläisten asiaa. Olemme väsyneet teikäläisten asiaan, vanhukset, tulemme kohta itsekin vanhuksiksi,  epäilemme, että pitääkö seurata, onko pakko. Voitte kaikki painua vittuun...
   "Me". Vaikka ajattelen itseäni muista erillisenä, palaan koko ajan käsitteen "me" pariin. Meitä on täällä jo erittäin paljon. Näin on asiat, se pitää tunnustaa, keskuudessamme on melko paljon hulluja. Ja se on ihan normaalia.
Muuan Lenja Chaplin pyörii jatkuvasti emigranttien keskuudessa. Oikeasti hän ei ole Chaplin - hänellä on konstikas juutalainen sukunimi - mutta Moskovassa hän oli yksipuolisesti rakastunut Chaplinin nuorimpaan tyttäreen ja otti hänen kunniakseen itselleen pseudonyymin. Kun kyseinen tytär meni naimisiin, koitti Lenjalle suruaika, ja hän yritti myrkyttäytyä. Tunsin hänet Moskovassa ja olin kerran hänen luonaan syntymäpäivillä, joilla oli minun lisäkseni vain yksi ihminen - puolihullu filosofi Bondarenko, venäläisen fasismin ideologi ja viinakaupan apulainen. Minua ällistytti Lenjan huone, joka oli kapea kuin raitiovaunu, kaikille seinille oli liimattu muutama kerros maailmamme suuria ja pieniä merkkihenkilöitä. Siellä oli Oswald ja Kennedy, Mao ja Nixon, Che Guevara ja Hitler... Järjettömämpää huonetta en ole nähnyt. Vain katto oli vapaa merkkihenkilöistä. Yhdet päät oli liimattu toisten päälle, paperikerrosta oli sormen paksuudelta.
   Nykyään Lenja, oleskeltuaan Amerikan eri osavaltioissa, ja kuten pahat kielet väittävät, muutamissa mielisairaaloissa, elää New Yorkissa ja saa Welfarea. Hän käyttää etuutensa omaperäisesti. Koko summan, noin 250 dollaria, hän pistää säästöön. Hän aikoo matkustaa tulevaisuudessa, tai ehkä värväytyä Amerikan armeijaan. Hän yöpyy ystävien luona ja hankkii ruokansa... katujen roskalaatikoista, joista hän kaivaa joko pizzanpalan tai jotain muuta törkyä. Samalla hän toistelee yhtä ja samaa fraasia: "Kana nokkii jyviä".
   Olemme tämän hullun Lenjan kanssa (hän on kuitenkin älykäs nuorukainen, lukenut Nietzscheä aikoinaan ja kirjoittanut joitakin buddhalaisia taruja kolmesta norsusta) jonkinlaisia sukulaisia. Toisen vaimoni Anna Rubinšteinin veljentytär oli hänen ensimmäinen naisensa. Pitkää skitso-Lenjaa pani irstas Stella, jolla erään kaukaisen tuttuni ilmauksen mukaan "kiiluu nippu kyrpiä kummassakin silmässä". Sukulaiseni oli asunut jo Israelissakin, ennen Amerikkaa.
   Lenja istuksii aina jonkun luona ja jauhaa jotain, joskus hän käy myös naapurini Edik Bruttin luona.
   - Vedä käteen, sanon hänelle, - oletko tullut taas juoruilemaan, maleksit kaiken aikaa, paskiainen! Sinulla on terve pää, istuisit kotona, kirjoittaisit jotakin, tekisit töitä, - minä sanon.
   - Onpa sinusta tullut karkea, Limonov, - sanoo parrakas ja paljasotsainen Lenja, pukeutuneena risaisiin farkkuihin. Hän pelkää minua hiukan. Jopa hänen päänsä muoto ja pitkän hahmonsa kumaruus todistavat siitä, että hän on syntymähullu. En näe siinä mitään erityistä syntiä tai epäonnea, kunhan totean hilpeästi faktan.

***

Asiakkaita on ilmaantunut. Ennen tarjoilijaa minä riensin heidän luokseen, tervehdin, täytin heidän lasinsa jäävedellä ja laitoin voin heille pöytään. Lounasaikaan minun kuului vielä sännätä keittiön ja ravintolan välisellä käytävällä sijaitsevalle uunille, vetää sieltä kuuma leipä ulos, leikata se ja viedä asiakkaille, jäähtymisen estämiseksi lautasliinalla peitettynä. Kuvitelkaa jos teillä olisi viisitoista pöytää, ja teidän kuuluisi vielä kantaa likaiset astiat pois, lisäksi samalla vaihtaa pöytäliinat, vahtia onko asiakkailla kahvia, voita ja vettä, ja pöytäliinan vaihdon jälkeen kattaa pöytä - asettaa aterimet ja lautasliinat. Hiki ei ehtinyt kuivua otsallani, en minä juomarahojani tyhjästä saanut. En lainkaan tyhjästä.
   Olin kuitenkin aluksi tyytyväinen tästä vilskeestä. Se veti ajatukseni pois Jelenasta. Erityisesti alussa, kun opettelin enkä ymmärtänyt mitään, ravintolamme vaikutti minusta kiinnostavalta. Vain toisinaan, kantaessani likaisia astioita kuin mieletön, melkein liukastuessani käännöksissä, muistelin ikävöiden, että vaimoni on lähtenyt paljon parempaan maailmaan kuin tämä, että hän polttaa, juo ja paneskelee, ja on hyvin pukeutunut, ihanantuoksuinen, että hän lähtee minä hyvänsä iltana juhliin, että ne, joiden kanssa hän rakastelee - ne ovat meidän asiakkaitamme, heidän maailmansa on vienyt Jelenan pois minulta. Kaikki ei tietenkään ole niin yksinkertaista, mutta he - meidän huolitellut amerikkalaiset herrasmiesasiakkaamme nuoltuine kampauksineen, antakoon Amerikka minulle anteeksi, olivat pihistäneet, varastaneet, riistäneet väkisin minulta kalleimpani - minun venäläisen tyttöni.
   Likaisten astioitten siirtämisen aikana, kulkiessani reittiä pöytien välissä ja vetäessäni eteeni tarjottimen sotkettuine lautasineen, minulle ilmestyi näkyjä heistä, jotka pettivät minua Jelenan kanssa. Ne saivat minut peittymään kylmään hikeen, loin asiakkaisiimme vihan täyttämiä katseita. En ollut tarjoilija, en sylkenyt heidän ruokaansa, olin tarjoilijaa teeskentelevä runoilija, räjäyttäisin heidät pillun päreiksi, mutta en voinut tehdä heille mitättömimpiäkään metkuja, en kyennyt siihen.

***

Hän ilmoitti minulle, että hänellä on rakastaja 19. joulukuuta kauheana pakkaspäivänä iltaisessa himmeässä lampun valossa traagisessa Lexingtonin asunnossamme. Järkyttyneenä ja nöyryytettynä sanoin hänelle silloin: "Makaa kenen kanssa haluat, rakastan sinua villisti, tahtoisin vain elää kanssasi ja huolehtia sinusta", ja suutelin hänen polviaan, jotka aamutakki oli jättänyt paljaiksi. 
   Tämänkin päätökseni hän selitti heikkoudella eikä rakkaudella. Alussa joulukuun 19:nnen jälkeen hän vielä pakotti itsensä ja yritti olla kieltäytymättä rakkaudesta, rakastelemasta kanssani. Jostakin elimistöllisestä syystä halusin häntä tuolloin joka päivä, kyrpäni seisoi jatkuvasti. Päiväkirjastani, jos uskallan vilkaista sinne, löydän lyhyitä tyytyväisiä merkintöjä siitä, että olin rakastellut hänen kanssaan neljä kertaa tai kaksi kertaa tai kerran. Mutta hän muuttui koko ajan julkeammaksi ja vähitellen meidän "yhdyntämme" - nimenomaan yhdyntämme, toista sanaa ei voi valita, niin juhlallisia ne olivat minulle - kävivät hyvin harvinaisiksi.
   Lopulta hän lopetti tyystin kanssani rakastelemisen ja sanoi avoimesti ääneen, että haluaa erota minusta. Laahustin alitajuntani hämärissä, masturboin öisin kylpyhuoneessa pukeuduttuani hänen lämpimiin sukkahousuihinsa ja pikkuhousuihinsa (hän oli juuri saapunut ja jo nukkumassa), usein molemmissa oli spermatahroja - se oli tietenkin vierasta spermaa. Halusin yksistään vain onnea, naida omaa vaimoani. Niin minussa syntyi asteittain houreinen idea: Jelenan raiskaaminen.
   Aurinkoisena pakkaspäivänä ostin käsiraudat kaupasta Broadwayllä fiksulta myyntimieheltä, jolla oli pieni parta. Ne olivat... no, kaikki tietävät millaisia käsirautoja myydään Broadwayllä seitsemällä dollarilla. Saavuin kotiin jo täydessä hysteriassa ostoksestani. Kokeiltuani ja tarkasteltuani huolellisesti käsirautoja  huomasin kauhukseni, että niissä oli nappi, josta ne aukesivat ilman avaimen apua. Vaikka käsiraudat olivatkin teräksiset ja vahvan oloiset, niin ne oli tarkoitettu lasten leikkeihin. Niihin oli jopa kirjoitettu, että alle kolmivuotiaat lapset eivät saa leikkiä näillä käsiraudoilla. Säälittävä tarina, erittäin säälittävä.
   Säälin itseäni ja vartaloani, joka oli pakotettu ryntäämään tällaisten painajaismaisten metodien äärelle saadakseen hyväilyjä, siinä määrin, että purskahdin itkuun. Minulle sattui epäonnistuminen jopa raiskausyrityksessä. Ulvoin, itkin hyvin pitkään, ja sitten, ollessani pakahtumaisillani ja itkiessäni, keksin kuitenkin ratkaisun: otin lovellisen pöytäveitsen ja, lopettamatta itkemistä, sahasin pois avaavat napit ja vivut käsiraudoista puolessa tunnissa, ja niistä tuli oikeat, vain avaimen avulla avautuvat. Tehdessäni tätä näin itseni ulkopuolelta, ja kuten kirjailija, päätin, että tämä kammottava kohtaus kelpaa Hollywoodille: surusta itkevä Limonov nirhaa pöytäveitsellä varmuusnappia pois rakkaalleen tarkoitetuista käsiraudoista.
   En ottanut käsirautoja käyttöön, kuten en köyttäkään. Unelma Jelenan raiskaamisesta ja unelma hänen tappamisestaan kulkivat vieri vieressä. Kahta viikkoa ennen käsirautojen ostamista minä, jo hulluksi tulleena, nostin mattoa, hölmöä vaaleanpunaista mattoa makuuhuoneessamme ja viritin sen alle kuristajaköyden, jonka toisen pään kiinnitin putkeen huoneen nurkkaan, toisesta tein kiristyvän silmukan, jotta ääritapauksessa, voimien ehdyttyä, hänet voisi kuristaa helposti ja äänettä. Sitten ajattelin tappaa itseni, mutta miten... Itsemurhan menetelmät vaihtuivat koko ajan mielikuvituksessani. Köysi makasi siellä melko pitkään, joskus minusta tuntuu, että nimenomaan se pelasti minut ja Jelenan kuolemalta. Makasin Jelenan vieressä öisin, olimme vieraita ihmisiä, naapureita, kumpikin oman peittonsa alla, hengitin hänen levittämäänsä alkoholin ja sätkän hajua, tuolloin hän oli ihastunut marihuanaan, kokaiiniin ja muihin ihanuuksiin, maatessaan hän hiukan kuorsasi unissaan, väsyneenä orgasmeista, joita oli saanut vihaamieni amerikkalaisten miesten kanssa (sen tähden en voi enää rakastaa sinua, Amerikka!), rauhoituin kuitenkin muistaessani köyden. Tiesin, että ojentaessani käden tyynyni alle saisin köydenpään käsiini, heittäisin silmukan vieressä makaavan kiduttajani pikkuiseen päähän, sen voisi tehdä noin vain. Tämä helppous ja mahdollisuus lopettaa kaikki lohduttivat minua, ja ehkä siksi pääsin yli purkauksista, jotka olisivat voineet johtaa tappoon, olinhan varma siitä, että saatoin aina tappaa hänet, minä hetkenä tahansa olisin voinut. Köyden ansiosta minusta lähti vähitellen pois jokin osa vihaa ja järjettömyyttä.  

***

Naisiin kohdistuvat terävät vihakohtaukset ovat lävistäneet minua joskus aiemminkin, se on ollut todellista katalaa vihaa. Sitten tuli Jelena ja vihanpito hiljeni, meni piiloon. Nyt, kaiken jälkeen, minut valtaa Jelenaan kohdistuva terävä kateus, ja koska hänessä ruumillistui minulle koko naissukupuoli, niin kateutenikin kohdistuu yleisesti naisiin. Biologinen epäoikeudenmukaisuus suututtaa minua. Miksi minun on määrä rakastaa, löytää, panna, varjella - kuinka paljon olisikaan mahdollista kasata verbejä - kun hänen on määrä vain käyttää hyväkseen. Arvelen, että vihani on peräisin kateudesta, jota tunnen siitä, että minulla ei ole vittua. Minusta vaikuttaa jostain syystä siltä, että vittu on kyrpää täydellisempi.

***

Saavuttuani kotiin kävin makaamaan sänkyyn ja, tunnustan, hyvä herrasväki, että elävä ja hekumallinen Jelena vaelsi minussa yhä, tunnustan, että makasin makaamistani, huokailin huokailemistani ja säälittelin vartaloani, jota kukaan ei tarvinnut, se oli nuori ja komea, - jo silloin minä otin kylmästä täristen aurinkoa epähienon Winslow'n hienolla katolla - todella nuori ja komea, pojat, ja minuun sattui niin se, ettei Jelena tarvinnut minua, se oli niin kauheaa, että en paennut omia pelkojani, muistojani ja mielikuviani, vaan yritin saada tyydytystä niistä. Minä käytin niitä - muistoja ja pelkoja - ja veivasin tuskissani penistäni, eläimellisen automaattisesti, en tarkoituksella. Sängyllä maatessani ajattelin uskollisesti Jelenaa, olin hädissäni, koska hän ei ollut vieressäni, viimeiset vuodet hän oli maannut kanssani, miksi häntä ei ole nyt enää? Lyhyesti sanottuna minä parittelin loppujen lopuksi haamun kanssa. Tavallisesti parittelut tapahtuivat ryhmässä - eli hän nai jonkun kanssa minun nähteni, ja sitten minä nain häntä. Suljettuani silmäni kuvittelin kaiken tämän ja sommittelin toisinaan hyvin mutkikkaita kohtauksia. Näiden sessioiden aikana silmäni olivat täynnä kyyneliä - vollotin, mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä - vollotin ja laukesin, ja sperma läiskyi jo ruskettuneen mahani päälle. Voi, millainen masu minulla onkaan, näkisittepä miten suloinen se on. Pikku-Editškan vartalorukka, mihin paha venäläinen tyttö onkaan sinut vienyt. Siskoni, rakas siskoni! Pikku hölmöliinini!
   Hän oli syrjäyttänyt minut masturbaation maailmaan jo kauan sitten, syksystä lähtien, jolloin hän oli hankkinut rakastajan ja alkanut tehdä sitä vähemmän minun kanssani. Tunsin, että jokin on vialla ja sanoin: "Jelena, tunnusta, eikö sinulla olekin rakastaja?" Hän ei kieltänyt sitä, mutta ei myöntänytkään, hän kuiskasi minulle kiduttavasti jotakin intohimoista ja kiihottavaa, ja halusin häntä loputtomasti. Ja muistellessani hänen intohimoista kuiskintaansa haluan edelleenkin, kyrpäni nousee häpeällisesti pystyyn.

***

Mutta itse ravintola kyllästytti minua, minä väsyin, ajatukset Jelenasta eivät kadonneet, joskus ne peittivät minut kylmään hikeen kesken töitten, muutaman kerran minä, terve kaveri, melkein menetin tajuntani. Pahinta oli kuitenkin se, että näin jatkuvasti vihollisiani, niitä, jotka olivat vieneet minulta Jelenan - asiakkaitamme, ihmisiä, joilla oli rahaa. Tiedostin, etten ole oikeudenmukainen, mutta en voinut itselleni mitään, ja oliko maailma muka sitten ollut minua kohtaan oikeudenmukainen?
   Tunne, jonka olin määritellyt mielivaltaisesti luokkavihaksi, tunkeutui minuun yhä syvemmälle. En vihannut niin paljoa asiakkaitamme yksilöinä, en, itse asiassa vihasin koko sitä harmaatukkaisten ja huoliteltujen herrasmiesten tyyppiä. Tiesin, että emme me, riepotellut, takkutukkaiset ja vittuuntuneet, levitä tartuntaa tähän maailmaan, vaan he. Rahan tartuntaa, rahan sairautta - se on heidän työtään. Ostojen ja myyntien tartuntaa - se on heidän työtään. Rakkauden tappamista - rakkaus on jotakin halveksittavaa - se on myös heidän työtään.
   Ja kaikkein eniten minä vihaan tätä järjestelmää, ymmärsin sen, kun yritin selvittää tunteitani, järjestelmää, joka turmelee ihmisiä syntymästä asti. En tehnyt eroa Neuvostoliiton ja Amerikan välille. Enkä häpeillyt itseäni siitä, että vihani kumpusi sellaisesta olemukseltaan ymmärrettävästä ja henkilökohtaisesta syystä kuin vaimon aviorikoksesta. Vihasin tätä maailmaa, joka muokkaa runoja kirjoittavista liikuttavista venäläisistä tytöistä miljonäärien aluspatjoina palvelevia, juopottelun ja huumeiden sekoittamia olioita. Miljonäärit näännyttävät heidät loppuun, mutta eivät kosi näitä tyhmiä venäläistyttöjä, jotka myös yrittävät tehdä heillä bisnestä. Country maneilla oli aina ollut heikkous ranskattariin, joita he kutsuivat Klondykeensä, mutta pitivät heitä vain huorina ja avioituivat maanviljelijöitten tyttärien kanssa. En enää voinut katsella asiakkaitamme.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Talven odotus


Talven odotus
Waiting for Winter
Ожидание зимы
50 X 40 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст

tiistai 13. toukokuuta 2014

Avaruuslentäjän kasvot


Avaruuslentäjän kasvot
Face of an astronaut
Лицо космонавта
33 X 41 cm / akryylit, kangaspahvipohja / acrylics, canvas panel / акрил, холст на картоне

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Näyttely Gdańskissa





Näyttelyni hostelliravintola Zappiossa Gdańskissa 25.4.
My exhibition in hostel restaurant Zappio in Gdańsk 25.4.
Моя выставка в хостел-ресторане Zappio в Гданьске 25.4.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

En revi sivuja kalenterista, kalenteri repii sivuja minusta


En revi sivuja kalenterista, kalenteri repii sivuja minusta
I don't rip pages off the calendar, the calendar rips pages off me
Я не отрываю листков от календаря, календарь отрывает листки от меня
27 X 35 cm / akryylit, kangaspahvipohja / acrylics, canvas board / акрил, холст на картоне

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Ihmisen jälkeen


Ihmisen jälkeen
After Mankind
После человека
40 X 50 cm, akryylit, kangas / acrylics on canvas / акрил, холст

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Ufoja kansallismaisemassa


Ufoja kansallismaisemassa
UFOs in the national landscape
НЛО в национальном ландшафте
41 X 33 cm / akryylit, kangaspahvipohja / acrylics, canvas panel / акрил, холст на картоне

Valintamme ei kohdistunut sinuun


Valintamme ei kohdistunut sinuun
You are not the chosen one
Ты не избранник
35 X 27 cm / akryylit, kangaspahvipohja / acrylics, canvas panel / акрил, холст на картоне

tiistai 28. tammikuuta 2014

perjantai 17. tammikuuta 2014

Kosminen paralleeliaktio


2014
Kosminen paralleeliaktio
Cosmic parallel action
Космическая параллельная акция
55 X 46 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст

torstai 2. tammikuuta 2014

Liekehtivät kallot


2013
Liekehtivät kallot
Flaming skulls
Пылающие черепы
65 X 54 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст