Myös Carl XVI Gustaf suosittelee näyttelyä:
maanantai 3. joulukuuta 2018
keskiviikko 3. lokakuuta 2018
tiistai 25. syyskuuta 2018
Maailma ei ole sana
Maailma ei ole sana
The world is not a word
Мир - не слово
Maailm ei ole sõna
46 X 55 cm, öljyvärit / oil paints / масло / õlivärvid
Pimeyttä tunnelin päässä
Nykyajan työelämää ja työttömän elämää käsittelevä kirjoitukseni Paatoksessa: http://www.paatos.fi/2018/09/24/pimeytta-tunnelin-paassa-kuvaus-nykyajan-tyoelamasta-ja-tyottoman-elamasta/
Ohessa sama teksti:
Ohessa sama teksti:
PIMEYTTÄ TUNNELIN PÄÄSSÄ – KUVAUS NYKYAJAN TYÖELÄMÄSTÄ JA TYÖTTÖMÄN ELÄMÄSTÄ
Päätin kirjoittaa työelämäkokemuksistani, koska mielestäni on tärkeää, että mediassa annettaisiin puheääni myös muille kuin ammatillisesti menestyneille. Haluan tarjoilla annoksen realismia vastapainoksi niille lukuisille tarinoille, jotka antavat vähintään rivien väleissä ymmärtää, että kaikki työelämässä riippuu itsestä, omista kyvyistä ja omasta tahdonvoimasta. Sattuman ja onnen merkitys jää pimentoon. On hyvä muistaa myös se, että elämä ei noudata tarinan logiikkaa, vaikka tapahtumia väkisin narratiivin muottiin puristetaankin.
Valmistuin vuoden 2012 alussa yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä alkavan valmistumisesta. Itse vaistosin, että se saattaa yhtä hyvin myös päättyä siihen. Tunsin kuitenkin jonkinlaista naiivia tulevaisuudenuskoa ja toivoa, jota yleensä koetaan elämän käännekohdissa. Suoritin kaksi työharjoittelujaksoa, joiden jälkeen koin olevani valmis työelämään. Marssin te-toimistoon ja rekisteröidyin työttömäksi työnhakijaksi. Kuvittelin löytäväni töitä melko pian, vaikka tiesin kyllä, että työpaikan saaminen ei ole nykymaailmassa itsestäänselvyys korkeasti koulutetuillekaan. Minusta tuli pitkäaikaistyötön, joka on Tilastokeskuksen määritelmän mukaan vähintään vuoden ajan yhtäjaksoisesti työttömänä ollut henkilö. Olin työttömänä lähes kaksi vuotta.
Panostin työnhaussa avoimiin työpaikkailmoituksiin vastaamiseen, mikä osoittautui varsin tehottomaksi menetelmäksi. Sitran vuoden 2017 Työelämätutkimuksen mukaan ainoastaan noin neljäsosa työssäkäyvistä on saanut paikkansa avoimen ilmoituksen kautta. Erityisesti piilotyöpaikat täytetään verkostojen kautta. Sitran johtaja kannustaakin monien muiden asiantuntijoiden tavoin ihmisiä verkostoitumaan.[1] Tuttavuuksia solmiessa täytyisi siis pitää hyötynäkökohdat mielessä. Laskelmoinnin liittäminen ihmissuhteisiin on tuntunut minusta aina vastenmieliseltä, sitä paitsi se rikkoo filosofi Immanuel Kantin muotoilemaa moraalisääntöä, jonka mukaan ihmistä ei saisi käyttää välineenä, vaan häntä pitäisi aina kohdella päämääränä itsessään. Toisaalta moraalisäännöistä ei välttämättä ole apua, jos haluaa päästä elämässä eteenpäin. Asiantuntijoiden verkostoitumispuheet kertovat epäsuorasti, että suhteilla on enemmän merkitystä kuin kyvyillä tai osaamisella. Verkostoitumisen korostuminen hyödyttää puolestaan eniten sosiaalisia ihmisiä – sekä tietenkin laskelmoivia niljakkeita, jotka ajavat omaa etuaan välittämättä itse ihmisestä, johon tutustuvat.
Joukkotyöttömyys on ihmiskunnan historiassa uusi ilmiö, sillä sitä ei tunnettu ennen teollistumisen aikakautta. Nyky-yhteiskunta on tietyllä tavalla julma syrjäyttäessään väistämättä osan ihmisistä työttömiksi ja leikatessaan heidät yhteisöstä irti. Työttömyydestä koituu monenlaisia kustannuksia, mutta työvoimareservistä on myös hyötyä ainakin työnantajille, koska se helpottaa rekrytointia ja pitää palkat kurissa. Teoreettisessa täystyöllisyyden tilassa tuottavuus laskisi, kun työpaikan menettämisen pelko ei motivoisi työllisiä ponnisteluihin. On tosiasia, että tietty osuus työvoimaan kuuluvista joutuu joka tapauksessa olemaan työttömänä. Eikö olisi parempi, jos työttömäksi päätyneet tyytyisivät osaansa tai jopa nauttisivat siitä? Se ei käy, koska työttömyys on sosiaalisesti hyväksyttävää vain silloin, kun siitä kärsii ja tuntee syyllisyyttä. Tässä kohtaa moraali astuukin esiin; tavallisesti se astuu silloin kun kyse on toisista kuin itsestä. Työ on moraalinen arvo, jonka noudattamisesta ei saa lipsua. Sillä ei ole väliä, että tekeekö moraalisesti epäilyttävää työtä, tärkeää on se, että tekee työtä.
Työhakemusten lähettelyn lisäksi yritin työllistää itseäni eri tavoin. Ehkä sitä voisi nimittää puuhasteluksikin. Kokeilin, että olisiko minulla rahkeita kääntäjäksi. Käänsin pitkät pätkät erästä romaania ja lähetin siitä näytteitä kustantajille, mutta kaupallisen potentiaalin puutteen vuoksi ne eivät innostuneet hankkeesta. Panostin taideharrastukseeni ja sain myytyä jonkin verran sarjakuviani ja taidettani lehtiin. Onneksi nykyinen lainsäädäntö sallii työttömän tienata taskurahoja tukia menettämättä. Koska näytti siltä, etten saa töitä omalta alaltani, suuntasin katseeni muualle. Suoritin hygienia- ja anniskelupassit, olihan minulla jonkinlaista kokemusta kahvilatyöstä. Ajattelin, että voisin hyvin työskennellä jonkin aikaa baarimikkona. En kuitenkaan tiennyt kursseille ilmoittautuessani, että Suomen lainsäädäntö rajasi minulta potentiaalisia työpaikkoja pois huomattavissa määrin. Alkoholin anniskelu katsotaan nimittäin siinä määrin vastuulliseksi tehtäväksi, että A-oikeuksin varustetun paikan tiskin takana pitää olla lain mukaan aina vähintään yksi henkilö, jolla on vastaavan hoitajan pätevyys. Alkoholilain säännösten noudattamista valvovan vastaavan hoitajan pätevyyden saa kahden vuoden työkokemuksen kautta tai valmistumalla ravitsemusalan oppilaitoksesta. Pätevyyden hankkineet ovat ymmärrettävästi etusijalla työnhaussa. Siinä eivät passit auta, eivätkä edes viisumit.
Jääväthän jäljelle kuitenkin kahvilat, ja niihin hakemuksia pääasiassa lähetinkin. Tuloksetta. Mielessäni alkoi kangastella paluu opiskelijaksi. Hakeuduin avoimen yliopiston biologian kursseille. Luonnontieteilijöidenkään työllistymistilanne ei ole paras mahdollinen, mutta minulla on paha tapa opiskella asioita jotka kiinnostavat itseäni sen sijaan, että puntaroisin niiden hyötyjä ja haittoja työllistymisen näkökulmasta.
Eesti, Eesti (kaipaan sinne perkeleesti)
Minusta alkoi tuntua siltä, että kävelin pimeässä tunnelissa, jonka päässä ei näkynyt valoa, ja jos näkyikin, johtui se vastaantulevasta junasta. Näytti siltä, ettei minulla ole Suomessa tulevaisuutta. Olin päässyt koko työttömyyskautenani ainoastaan kahteen paikkaan työhaastatteluun. Molemmat paikoista sijaitsivat Pietarissa, ja ne olivat muistaakseni ainoat ulkomaiset paikat, joita olin hakenut. Suomessa minua haastatteli yksi paikka, te-toimisto, mutta en laske sitä mukaan, sillä en ollut siellä avoimen ilmoituksen perusteella, vaan se otti minuun itse yhteyttä. Kun kerran näytti siltä, että en työllisty Suomeen, niin oli pyrittävä ulkomaille. Suuntasin katseeni etelänaapuriin ja löysin ilmoituksen, jossa haettiin suomenkielistä tekstinkäsittelijää Tallinnaan. Sain paikan Virosta heti ensi yrittämällä.
Minut työllistänyt yritys toimi mediaseurannan alalla. Kyseessä oli norjalainen yritys, jonka Viron toimipisteessä toimivat Suomen, Ruotsin ja Norjan osastot. Suomen osasto seurasi Suomen mediaa alihankintana suomalaisyritykselle, joka myöhemmin osti koko firman. Monet yritykset toimivat nykyään globaaleina verkostoina, ja meidän firmamme toimintaa voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Osastomme tuotantoprosessissa materiaalit kulkevat Viron, Intian ja Norjan kautta Suomeen. Olin joutunut globalisaation pyörteisiin.
Päädyin noin viisitoistahenkiseen tiimiin, jonka jäsenet olivat pääasiassa korkeakoulutettua väkeä. Koko porukka oli tuotantojohtajaa, tiiminjohtajaa ja hakukoneen toiminnasta vastannutta henkilöä lukuunottamatta tuotantotyöntekijöitä. Tuotanto tarkoitti käytännössä sitä, että seurasimme mediaa ja kirjoitimme asiakkaita kiinnostavista jutuista tiivistelmiä. Asiakkaat olivat tyypillisesti yrityksiä tai julkisen puolen toimijoita, jotka halusivat seurata omaa tai toimialansa julkisuutta. Osa työntekijöistä seurasi sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, osa radiota ja televisiota. Itse sijoituin tuotantotehtäviin painetun median puolelle. Lisäksi teimme myös relevanssikontrollia, jossa tarkistetaan ovatko hakukoneen järjestelmään tuomat jutut relevantteja asiakkaan kannalta. Nämä jutut menevät asiakkaille suoraan leikkeinä. Pääpaino oli kuitenkin tiivistelmien kirjoittamisessa, jota teimme tavallisesti koko työpäivän.
Kirjailija-filosofi Jaan Kaplinskin mukaan elämme tiivistelmien, yhteenvetojen, johdantojen ja lyhyitten uutisraporttien aikaa.[2] Alati paisuva tietomäärä vaatii filtteröimistä ja tiivistämistä. Sanomalehtitekstit ovat usein jo itsessään tiivistelmiä poliitikkojen ja muiden tunnettujen henkilöiden puheista. Meidän tehtävämme oli pusertaa kasaan tuota tekstiä entisestään, tehdä tiivistelmistä tiivistelmiä. Kaplinskin mukaan oletamme, että tekstejä on aina mahdollista lyhentää. Oletuksemme mukaan tekstit koostuvat tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, ja niistä on mahdollista uuttaa perimmäinen sisältö esille. Sanomalehtitekstien kohdalla näin usein onkin. Harjaantunut tiivistelmäntekijä erottaa tekstistä nopeasti tärkeimmät kohdat, eikä hänen tarvitse näin ollen lukea koko artikkelia. Kaplinski sanoo, että kuvamme maailmasta muuttuu yhä epäsuoremmaksi ja välillisemmäksi, koska nojaamme yhä enemmän tiivistelmiin.
Konesydämet
Tiivistelmänkirjoittaja voi kuulostaa erikoiselta ammatilta ja sitä se myös on. Paukutimme järjestelmään tulevista artikkeleista tiivistelmiä tiuhaan tahtiin. Kokemuksen karttuessa ote muuttui mekaaniseksi ja koko prosessi ikään kuin automaattiseksi. Kukin raportoi päivän lopuksi tekemiensä tiivistelmien määrän. Tiimille oli asetettu korkeat tuotantotavoitteet, joiden täyttämiseksi meidän oletettiin ponnistelevan. Aluksi oikoluimme toistemme kirjoittamia tiivistelmiä, mutta ajankäytön tehostamiseksi käytännöstä luovuttiin jonkin ajan kuluttua kokonaan. Yhdessä vaiheessa meidän oli harjoiteltava kymmensormijärjestelmää, jotta voisimme hakata näppäimistöä entistä tehokkaammin. Sanalla sanoen noudatimme tehdastyön logiikkaa toimistomiljöössä.
Vaikka työskentelimme tietokoneella ja käsittelimme tietoa, tuntui työ hyvin mekaaniselta ja konemaiselta. Kiinalainen taolaisfilosofi Zhuangzi (369-286 eKr.) kirjoitti jo muinoin erään hahmonsa suulla, että konetta käyttävä ihminen alkaa toimimaan itse koneen tavalla.[3] Tällaisella ihmisellä on konesydän. Ihanteellinen työntekijä olisikin robotti, mutta keinoäly ei ole tarpeeksi kehittynyt tuottamaan tiivistelmiä. En tiedä, oliko meillä konesydämet, mutta emme taatusti päässeet lähemmäksi Taoa.
Sosiologi Harry Braverman on kirjoittanut toimistotyön muuttumisesta tehdasmaiseksi ja valkokaulustyöläisten proletarisoitumisesta.[4] Tällä hän viittaa toimistotyöläisten työtehtävien yksinkertaistumiseen ja niiden haastavuuden vähenemiseen. Myös meillä koulutetut ihmiset oli pantu hukkaamaan inhimillisiä resurssejaan työhön, joka ei periaatteessa vaatinut muuta kuin luku- ja kirjoitustaitoa. Luonnollisesti meidän piti myös ymmärtää lukemamme, mikä ei yleensä ollut kovin hankalaa, sillä kyse oli lehtiartikkeleista. Samaan aikaan puhutaan, että nykyaikainen työ ja vaikkapa paljon mainostettu ”digitalisaatio” vaatii työntekijältä entistä enemmän koulutusta ja henkistä kapasiteettia.
Jos tieto käsitetään yksipuolisesti informaatioksi, niin elämme kiistatta tietoyhteiskunnassa. Nykyajan työssä käsitellään paljon informaatiota, mutta itse työ ei välttämättä vaadi tekijältään yhtään sen enempää tietämystä ja ymmärrystä kuin ennenkään. Minusta tuntui, että yrityksemme tuotantotyöntekijä oli kuin moderni versio Nikolai Gogolin Päällystakki-novellin päähenkilöstä Akaki Akakijevitšista. Kyseisen mitättömän pikkuvirkamiehen tehtävänähän oli kirjoittaa tekstejä puhtaaksi. Olimme harpanneet askeleen eteenpäin, tuotimmehan jäljennösten sijasta tiivistelmiä. Toisaalta meiltä oli evätty sekin vähä mahdollisuus persoonalliseen kädenjälkeen, mikä käsin kirjoittavalla Akakilla oli. Erona oli myös suhde työhön. Tuskin yksikään tuotantotyöntekijöistämme rakasti työtään niin kuin Akaki.
Bravermanin mukaan henkisistä prosesseista tehdään toistuvia ja rutiininomaisia, jolloin nopeus ja näppäryys hallitsevat työprosessia kokonaisuutena. Tämän saattoi kokea meidän työssämme. Suorituksemme muutettiin numeroiksi samoin kuin tehtaassa, mikä mahdollistaa matemaattisen kontrollin asettamisen. Toimistotyö ja suorittava työ tulevat samalle viivalle. Braverman kirjoitti jo 1970-luvulla, että jako duunareihin ja valkokaulustyöläisiin on vanhentunut, eikä sille ole käyttöä nykyaikaisessa työelämässä.
Vieraantuminen työprosessista ja työn tuloksista
Työmme muistutti monessa suhteessa vanhan ajan tehdastyötä, mutta yksi keskeinen seikka erottaa meitä entisajan tehdastyöläisistä. Työelämään on saapunut uusi vaatimus, joka edellyttää työntekijän sitovan persoonansa työhön. Valtiotieteilijä Jussi Vähämäen mukaan nykyajan työläisen työ on hänen koko persoonallisuutensa.[5] Vanhan työn tekijä kehittää persoonallisuuttaan vapaa-ajallaan, ja on mielissään päästessään töistä kotiin. Uusi työläinen sen sijaan kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä, jonka tuotteet koetaan persoonallisuuden ilmauksiksi. Työläisen kokema vieraantuminen syvenee, jos hän ei kykene olemaan työssä sielullaan mukana.
Vieraantuminen on käsite, jonka Karl Marx nappasi G.W.F. Hegeliltä ja kehitti siitä nykyisin hyvin tunnetun version. Marx tarkoittaa vieraantumisella työn ja ihmisluonnon välisen suhteen vääristymistä. Kapitalismissa työ ei ole päämäärä itsessään, vaan siitä on tullut pelkkä väline rahan ansaitsemiseksi (uusi työ siis uskottelee olevansa muutakin). Työläinen on vieraantunut työprosessista, sillä hän ei työskentele omien ideoidensa mukaan tai tyydyttääkseen suoraan omia tarpeitaan. Lisäksi hän on vieraantunut työn tuotteista, koska ne eivät kuulu hänelle, vaan kapitalistille, joka voi käyttää niitä mihin haluaa. Massatuotanto poistaa tuotteesta persoonallisen kädenjäljen, joka on käsityöläisten tuotteille leimallista. Vieraantunut työläinen tuntee olonsa kotoisaksi ainoastaan vapaa-ajalla.[6]
Osa työntekijöistämme kärsi vieraantumisesta, koska he kokivat, että heidän tekemällään työllä ei ollut merkitystä, eivätkä he päässeet toteuttamaan itseään. Minua suojeli kärsimykseltä vanhan työn tekijän mielenlaatu. Mielsin työn välttämättömäksi pahaksi ja ajattelin, että voin jättää itseni toteuttamisen vapaa-ajalle. Sopeuduin persoonattomaan vanhaan työhön, kun taas vieraantumisesta kärsineet kollegani kaipasivat merkitystä tarjoavaan nykyaikaiseen työhön, jossa ihminen voi kokea olevansa muutakin kuin toisten tahojen työkalu.
Vieraantumistamme ruokki se, että emme nähneet omien kättemme jälkiä. Meillä ei ollut kuin osittainen kosketus asiakkaalle menevään lopputuotteeseen. Työssä ei myöskään tule tunnetta edistymisestä, vaan se synnyttää pikemmin kokemuksen loppumattomuudesta – järjestelmään tulee lisää ja lisää artikkeleita työstettäväksi. Verkostomainen yhtiömalli kiihdyttää vieraantumista, koska yksittäisen työläisen on hankala hahmottaa koko tuotantoprosessia, joka on pirstottu eri maihin erilaisiksi tehtäviksi. Luulen, että meidän vieraantumisemme on vielä pientä siihen verrattuna, mitä omaa osaansa prosessissa hoitavat intialaiset ja suomea osaamattomat virolaiset kokevat suomenkielisten artikkeleiden äärellä.
En ollut ylpeä työni tuloksista, enkä kokenut työtämme ylipäänsä tarpeelliseksi. Joku voi ajatella, että jos työstä ollaan valmiita maksamaan, niin silloin se on tarpeellista. Toisaalta aggressiivisella myynnillä saadaan myytyä vaikka hiekkaa Saharaan. Kuvaavaa on, että osa asiakkaistamme on ”nukkuvia asiakkaita”, joihin ei mielellään oteta yhteyttä. Syynä on pelko siitä, että kyseiset asiakkaat saattaisivat havahtua miettimään, että mitä sitä onkaan tullut tilattua ja katkaista sopimuksen.
Kuvaukseni voi kuulostaa synkältä, mutta kaikesta huolimatta tuntemukseni olivat positiiviset, sillä työpaikka oli nostanut minut pohjalta. Bussipysäkillä kanssani jutellut vironvenäläinen mies kysyi klassiseen tapaan, että “onko elämä täällä Virossa parempaa”. Saatoin vilpittömästi vastata, että ainakin oma elämäni on parempaa. Viron työlainsäädännöstä löytyy jopa sellainen etu, että työntekijällä on oikeus käyttää opintoihin vuodessa 20 päivää täydellä palkalla. Työnantaja tietenkin vaikeni tästä mahdollisuudesta, mutta onneksi eräs kollegani havaitsi seikan, ja pääsin itsekin viettämään opintovapaita. Tilanteeni helpottui huomattavasti vuoden töissäolon jälkeen, kun hakukoneesta vastaava henkilö lähti pois ja siirryin hänen paikalleen. Siitä eteenpäin minun ei tarvinnut tehdä tuotantotyötä kuin puolet päivästä. Myös muut tuotantotyöntekijät saivat itselleen uudelleenjärjestelyiden myötä uusia vastuita, mikä vähensi työn monotonisuutta. Uusiin tehtäviini kuuluivat hakukoneen ylläpito, optimointi ja kehitys sekä hakusanamääritysten ohjelmointi. Mikä parasta, suorituksiani ei voitu arvioida numeerisesti. Lisäksi pääsin tekemään ajattelutyötä ja harjoittamaan ongelmanratkaisukykyäni, mikä oli täysin uutta. Muutosten myötä myös työntekijöiden nimikkeitä vaihdettiin. Tuotantotyöntekijät ja hakukoneesta vastaava työskentelivät aluksi assistentin nimikkeellä (vaikka työilmoituksessa puhuttiin tekstinkäsittelijästä). Koko porukasta päätettiin nyt tehdä asiantuntijoita. Uusi nimike näyttää ainakin paremmalta CV:ssä, joskin asiantuntija on kärsinyt nimikkeenä inflaatiosta runsaan käytön vuoksi.
Persoona arvioinnin kohteena
Vanhan ajan työssä tärkeintä oli, että hoiti työnsä hyvin ja tunnollisesti. Persoonaan ei kiinnitetty rekrytoinnissa ja työssä vastaavaa huomiota kuin nykyään. Millainen persoonallisuus on ihanteellisella työntekijällä? Nykyajan työelämässä arvostetaan samoja temperamentin ja persoonallisuuden piirteitä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Arvossaan ovat sosiaalisuus, aktiivisuus, rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuus, jotka ovat kaikki synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan persoonallisuus on noussut työelämässä keskeiseen rooliin, vaikka tosiasiassa temperamentin merkitys työelämässä on paljon vähäisempi kuin sosiaalisissa suhteissa tai perhe-elämässä.[7] Persoonallisuus ei ennusta ihmisen toimintaa tai päätöksentekoa töissä kuin hyvin heikosti. Rekrytoinnissa suositaan todistetusti ekstrovertteja, vaikka ei ole olemassa työpsykologista tutkimusta, jonka mukaan he olisivat introverttejä parempia työntekijöitä. Hyvin yleinen virhe on myös sosiaalisuuden samaistaminen sosiaalisiin taitoihin.[8]
Ihmisen persoona joutuu usein arvioinnin kohteeksi, vaikka se ei olisi oikeutettua tai järkevääkään. Työelämässä suosittuja persoonallisuustestejä en ole joutunut tekemään, mutta sen sijaan olen ollut kehityskeskusteluissa, joissa tunnetusti käsitellään osaamisen ja käyttäytymisen lisäksi myös persoonaa. Persoona saattaa olla jopa pääroolissa. Meillä palkankorotuksen perusteet oli jaettu ”koviin” ja ”pehmeisiin” kriteereihin, ja molempia niistä vaadittiin. Kovia kriteereitä olivat itse työsuoritukseen liittyvät asiat, kun taas pehmeisiin kriteereihin luettiin henkilökohtaiset ominaisuudet ja aktiivisuus. Periaatteessa tällainen käytäntö voi johtaa siihen, että työntekijän on muutettava persoonallisuuttaan saadakseen palkankorotuksen.
Persoonaan käyvien vaatimusten lisäksi työnantajat tai esimiehet voivat haluta, että heistä pidetään. Meillä tämä ilmeni siten, että tiimimme joutui vastaanottamaan kritiikkiä palaverissa osoittamastaan ”vihamielisestä asenteesta”. Suomesta oli saapunut ihmisiä esitelmöimään meille. Kukaan ei sanonut esitelmöitsijöille mitään poikkipuolista, mutta kuulijoiden ilmeistä ja kehonkielestä saattoi hyvinkin mahdollisesti lukea totaalisen kyllästyneisyyden. Ilmapiiri oli kireä, sillä ihmiset halusivat päästä jatkamaan töitänsä. Suomalaisyrityksen edustajat edellyttivät meiltä mieliksi olemista, vaikka heidän puoleltaan meidän työntekijöitämme kohdeltiin kuin halpaa makkaraa ollessamme alihankintasuhteessa.
Sivutöitä
Varsinaisen työni ohessa olen tehnyt myös jonkin verran sivutöitä. Maltalle muuttanut entinen kollegani kysyi, että kiinnostaisiko minua myydä blogitekstejä hänen työnantajalleen. Mikä ettei. Blogien ainoana kriteerinä oli näyttää siltä, että joku voisi oikeasti kirjoittaa sellaisen. Aihe oli vapaa. Toiminnan tarkoituksena oli mainostaa kiertoteitse uhkapelisivustoja ja nostaa niiden sijoitusta hakukoneen hakutuloksissa. Muokkasin blogiteksteiksi koulutöitäni ja pätkiä aiemmin kääntämästäni romaanista. Tässä meillä on oivallinen ajankuva: kaunokirjallisuuden kääntämisestä maksetaan vasta silloin kun sitä käytetään uhkapelien mainostamiseen. Kaikki työ on arvokasta.
Myöhemmin sain eräältä nettipeliyritykseltä tarjouksen maksetun artikkelin julkaisemisesta omassa blogissani. Olin kasvattanut moraalista selkärankaa sen verran, että saatoin kieltäytyä ehdotuksesta.
Myin myös jonkin verran sarjakuviani lehtiin, ja pääsin yhden lehden vakituiseksi pilapiirtäjäksi. Kyseinen lehti oli hakenut pilapiirtäjää ilmoituksella, joka osui sattumalta silmiini. Sain kuulla (tai lukea) ensimmäistä kertaa maagiset sanat ”olet juuri etsimämme henkilö”. Haku oli sikäli poikkeuksellinen, että pätevyytensä saattoi osoittaa suoraan liittämällä sähköpostiin näytteitä osaamisestaan.
Työelämän lyhytjänteisyys
Kahden ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen sain huomata olevani suomalaisten tiimin toiseksi kokenein jäsen. Alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki olivat siirtyneet muualle joukon ainoaa virolaista lukuunottamatta. Työvoiman vaihtuvuus on siis varsin suurta. Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan lyhyen tähtäyksen mielenlaatu on korvannut työelämässä pitkän tähtäyksen mielenlaadun.[9] Henry Ford nosti aikoinaan työntekijöidensä palkkoja, koska halusi rajoittaa työvoiman vaihtuvuutta (ei suinkaan siksi, että nämä olisivat kyenneet ostamaan Fordin autoja, kuten hän piruillakseen sanoi). Nykyisin kukaan ei odota tekevänsä koko työuraansa saman yrityksen palveluksessa. Jatkuvassa muutostilassa oleviin organisaatioihin on myös vaikea luottaa. Meidän yrityksessämme tapahtuneet uudelleenjärjestelyt ja irtisanomiset koskivat lähinnä muita yksiköitä, ja tiimimme rivityöntekijät olivat suojassa leikkurilta.
Työmme oli luonteeltaan väliaikaista, eikä työnantajammekaan kaiketi oleta, että kukaan tekee tuotantoyksikössä kovin pitkää uraa. Työpaikkani ei tarjonnut perspektiiviä eikä etenemisen tai kehittymisen mahdollisuuksia. Nykyajan työlle poikkeuksellisesti työsopimukseni ei ollut määräaikainen, vaan toistaiseksi voimassa oleva. Oloni muuttui tukalaksi sen jälkeen kun ruuvia kiristettiin ja minulle siirrettiin lisää tuotantotehtäviä. Aloin pohtia irtisanoutumista.
Tehtailin työhakemuksia Suomeen, mutta menestys oli kansainvälisestä työkokemuksesta huolimatta totutun laihaa. Jatkoin töissä kitkuttelua siihen asti kunnes löysin lupaavan oloisen jatkokoulutuksen, jonka järjestäjiä olivat te-toimisto ja yliopisto. Koulutus alkaisi pian opiskelijavalinnoista tiedottamisen jälkeen. Tiukka aikataulu edellytti irtisanoutumista. Opiskelijavalinnat tehtiin hakulomakkeen perusteella, joten valintakriteerinä oli ilmeisesti sopivuus. Hakemusten käsittelijät eivät katsoneet minua sopivaksi, sillä en saanut kutsua edes haastatteluun. Näin te-toimisto sai luotua uuden työttömän, vaikka sen funktio on kaiketi päinvastainen. Mieleeni tuli Venäjän pääministerin Viktor Tšernomyrdinin letkautus, jolla hän kommentoi vuonna 1993 toteutettua rahauudistusta: ”haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina ennenkin.”
Jos noudattaisin perinteisen narratiivin mallia, niin esittäisin kokemukseni ja toimintani loogisena ketjuna. Lisäksi kertoisin kasvaneeni ihmisenä. Elämän kaoottisuudessa loogisuus ja järjestys on usein kuviteltua, ja kyse saattaa myös tässä tapauksessa olla pikemmin harhapolusta. En usko, että olen kasvanut ihmisenä, ellei kyynisyyden lisääntymistä lasketa kasvamiseksi. Viisaammaksi olen varmasti muuttunut, mutta harvapa sitä tyhmenee vanhetessaan. On paljon moitteettomia ja päteviä ihmisiä, jotka eivät saa edes työpaikkaa kotimaastaan, saati menestyisivät ammatillisesti. Tällaisia väliinputoajia tapasin Virossa. He olivat ajautuneet tekemään työtä, jonka olemuksen kiteytin lähtöhaastattelussani älyllisesti halventavaksi henkisten resurssien tuhlaukseksi. Olemme aina lukemattomien itsestämme riippumattomien tekijöiden armoilla, mutta katkeraksi ei silti kannata ryhtyä. Yritän pitää mielessä stoalaisfilosofi Senecan viisauden, jonka mukaan meidän kannattaa suhtautua kaikkeen, mitä meille tapahtuu, ikään kuin olisimme halunneetkin sitä.
Lähteitä:
Bauman, Zygmunt: Notkea moderni. Tampere: Vastapaino, 2002
Braverman, Harry: Labor and Monopoly Capital: The Degradation of Work in the Twentieth Century. New York: Monthly Review Press, 1998
Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009
Keltikangas-Järvinen, Liisa: “Hyvät tyypit”: temperamentti ja työelämä. WSOY, 2016 (e-kirja)
Ritzer, George: Sociological Theory. Boston: McGraw-Hill, 2011
Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho: vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto, 2003
Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006
www.sitra.fi
Viitteet (↵ palaa tekstiin)
sunnuntai 19. elokuuta 2018
torstai 26. heinäkuuta 2018
tiistai 10. heinäkuuta 2018
Digitaalinen yin yang
Digitaalinen yin yang
Digital Yin Yang
Цифровой инь и ян
Digitaalne yin yang
数字阴阳
Akryylit/acrylics/акрил/akrüülid, 40 cm
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)