sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Platon vs. Diogenes
Platon vs. Diogenes
80 X 60 cm / akryylit kankaalla / acrylics on canvas / акрил на холсте / akrüülvärvid lõuendil
maanantai 2. marraskuuta 2015
Uutisten tuottaminen
Seuraava teksti on pieni pätkä ammoin julkaistusta gradustani. Pätkä on teoriaosuuden ja empiirisen tutkimusosion välisestä osiosta, joka tarkastelee tiedotusvälineiden toimintaa kirjallisuuteen tukeutuen. Irtileikattu pätkä käsittelee uutisten tuottamista. Julkaisen tekstin, koska mielestäni uutismediaa seuraavien ihmisten olisi hyvä pohtia näitä teemoja.
Mediadiskurssi
on tärkeä tutkimuksen kohde, koska media on kielen dominoiva esittäjä
yhteiskunnassa. (Bell 1991, 1) Kun informaatiota tarjotaan uutisten ja
reportoinnin muodossa, ihmiset uskovat että se on merkityksellistä ja totta.
(Luhmann 2000, 26) Uutiset, kuten tietysti kaikki muutkin representationaaliset
diskurssit, kuitenkin tuotetaan tietystä näkökulmasta. Kaikki mitä sanotaan,
sanotaan jostakin ideologisesta positiosta käsin. (Fowler 1991, 10)
Uutiset
ovat narratiiveja, ne redusoivat monimutkaisen sarjan tapahtumia, joitten suhde
on epäselvä, tarinoiksi, luoden narratiivisen järjestyksen niihin. (Fairclough
2003, 84) Uutiset itse eivät ole tapahtumia, vaan monimutkainen äänten sekoitus
(Hartley & Montgomery 1985, 256) Uutistarinoitten tuottamisessa tapahtumat
valitaan, järjestetään ja asetetaan suhteeseen toistensa kanssa. Tapahtumat
myös järkeistetään ja selitetään tekemällä suhteeseen vetäminen tietystä
näkökulmasta. (Fairclough 2003, 85) Kun uutisessa imitoidaan narratiivista
mallia, jossa temaattinen realisaatio vastaa tapahtumien lineaarisuutta, (joka
tarkoittaa sitä, että syistä, ehdoista ja olosuhteista siirrytään itse
tapahtumiin, joista puolestaan siirrytään seurauksiin) ei relevanssi enää ole kriteerinä, vaan
periaate on tuolloin esimerkiksi esteettinen tai dramatisoiva. (van Dijk 1985, 83)
Reportterit ovat aikamme ammattilaisia tarinankertojia. Uutistuotannon
työntekijät eivät kirjoita artikkeleita, vaan tarinoita, joissa on rakenne,
järjestys, näkökulma ja arvot. (Bell 1991, 147)
Uutiset
muodostavat teollisuudenalan, jolla on omat intressinsä. Uutisdiskurssi ei
tarkkaile neutraalisti sosiaalista todellisuutta ja empiirisiä faktoja, vaan
puuttuu todellisuuden sosiaaliseen rakentumiseen. (Fowler 1991, 2) Kieli ei ole
neutraali, vaan konstruktiivinen välittäjä. Sanomalehtien sisältö ei koostu
faktoista, vaan ideoista. (Fowler 1991, 1) Vaikka uutisten tekeminen onkin
vahvasti tulkinnallinen ja konstruktiivinen prosessi, eikä pelkästään
”faktojen” raportointia, niin ei se vielä tarkoita, että uutisnarratiivit
olisivat sama asia kuin fiktionarratiivit. Uutisten luomisessa faktat asettavat
tiettyjä rajoituksia, joita fiktiossa ei ole. Faktoja voidaan tosin säätää
institutionaaliseen tarkoitukseen. Uutisnarratiiveilla on viittaava intentio,
mikä tekee niistä avoimia kysymyksille tarinan ja tosien tapahtumien välisestä
suhteesta. (Fairclough 2003, 85; Gerbner 1985, 18-19)
Valtava
määrä erilaisia maailman tapahtumia supistetaan uutisten usein jäykkiin
formaatteihin. Tiedotusvälineiden tarjonnalla on rutiininomainen ja kaavamainen
luonne. (Fairclough 1997, 113) Kuten Niklas Luhmann sanoo: ”jos se on
yllätyksen, jonkin uuden, kiinnostavan ja uutisarvoisen idea, jonka liitämme
uutisiin, niin vaikuttaisi paljon järkevämmältä olla raportoimatta sitä samassa
formaatissa joka päivä, vaan sen sijaan odottaa jotain tapahtuvan ja sitten
julkaista se.” (käännös A.Y.) (Luhmann 2000, 25) Päivälehdet antavat
merkittävän sijan tavanomaiselle tavallisuudesta poikkeamiselle, kuten
tulipaloille, murhille ja pikku-uutisille. Tavallisuudesta poikkeava tarkoittaa
myös erityisesti sitä mikä ei ole tavanomaista suhteessa muihin lehtiin.
Kilpailijat, asiakkaat, auktoriteetit ja yleisö luovat paineita
lehdentekijöille. Paineet pakottavat metsästämään jymyuutista. Lehdet ovat
valmiita mihin tahansa ollakseen ensimmäisinä näyttämässä jotakin ja ollakseen
kilpailijoitaan edellä. Lopulta lehdet päätyvät tekemään samaa, koska ne
kopioivat toisiaan kilpailussa, jossa pyritään uutuuteen ja erilaisuuteen.
Erikoisuuden tavoittelu johtaakin yhdenmukaistumiseen. (Bourdieu 1999, 32;
Hamelink 1985, 144) Journalistiset tuotteet ovat paljon yhtenäisempiä kuin
yleisesti luullaan, kaikkein selvimmät erot (kuten puoluevärin tunnustaminen)
piilottavat samankaltaisuuksia, jotka liittyvät tiettyihin pakkoihin, joiden
merkittävin taustavaikuttaja on kilpailun logiikka. Osittain yhtenäisyys johtuu
myös tuotannon kollektiivisuudesta. (Bourdieu 1999, 35)
Suuri
osa uutisista on raportoitua puhetta – uutiset muodostuvat enemmän puheesta
kuin teoista. Ilmoituksia, mielipiteitä, reaktioita, lupauksia, kritiikkiä ja
vetoomuksia voidaan levittää uutisina. Ilman massamediaa huomattavaa osaa
näistä tapahtumista ei olisi. (Bell 1991, 53; Luhmann 2000, 33-34) Sanan ja
teon fuusio, eli puheteko (tekeminen sanomalla), on ihanteellinen uutisraportoinnille.
Ainoa fakta siinä on se, että joku sanoi jotakin. Muita faktoja ei tarvitse
todentaa. (Bell 1991, 207) Suorien lainausten käyttäminen on kätevää, koska ne
ovat kiistattomia ja kumoamattomia faktoja ja auttavat etäännyttämisessä eli
etäännyttävät reportterin ja lehden sen kannattamisesta mitä lähde sanoi.
Epäsuoran puheen käyttäminen on kuitenkin suoria lainauksia yleisempää, koska
se antaa reportterille kontrollin jutun kohdentamisessa ja mahdollistaa osien
yhdistelemisen sillä tavalla, että uutisesta saadaan koherentimpi. (Bell 1991,
207-209)
Mediadiskurssin
ideologisia vaikutuksia käsittelevissä tutkimuksissa on esitetty, että
tiedotusvälineet ovat kytköksissä hallitseviin yhteiskuntaluokkiin ja –ryhmiin.
Tällaista liitosta ei kuitenkaan tulisi olettaa ennalta, vaan pitäisi
mieluummin tarkastella tapauskohtaisesti erikseen sitä, että onko liitos
olemassa ja miten se mahdollisesti ilmenee. Joskus tiedotusvälineet voivat
näyttää pelkiltä vallan välineiltä ja hallinnoinnin apparaateilta, mutta kokonaisuudessaan
median suhde valtaan on monitahoinen ja muuntuvainen. Toisinaan median ja
valtion tai pääoman välillä voi havaita jopa selkeän konfliktin. (Fairclough
1997, 64)
Sanomalehden
julkaiseminen on teollisuudenala ja liiketoimintaa. Suurimman osan lehdistä
omistavat ihmiset ja yritykset, jotka myyvät paljon muutakin kuin lehteä. On
odotettavissa, että lehdistön aktiviteetit ja tuotanto on osittain determinoitu
näkökohdin, jotka ovat tähän faktaan suhteessa. Näitä näkökohtia ovat voiton
tekemisen tärkeys, alan taloudellinen organisaatio, ulkoiset suhteet toisiin
aloihin, rahoitusinstituutioihin ja virallisiin laitoksiin, konventionaaliset
journalistiset käytännöt, tuotantoaikataulut ja suhteet työvoimaan. (Fowler
1991, 20, 121) Lehdessä korkein kontrolli ei ole uutisammattilaisilla, vaan
omistajilla, joiden intresseinä ovat tehokkuus ja voitot. Omistajat asettavat
toimitukselliset menettelytavat, jotka vaikuttavat uutiskieleen. (Bell 1991,
38, 40) Pelkällä omistajalla ei voida selittää tapahtumia tiedotusvälineissä,
mutta on se silti otettava huomioon. (Bourdieu 1999, 58) Izvestijan omistaja
Juri Kovaltšuk lukeutuu Vladimir Putinin kaveripiiriin. Tämän tosiseikan
vaikutuksia lehden linjaan ei pidä olettaa ennakolta, eikä niitä voi millään
tavalla todistaakaan tämän tutkielman puitteissa, mutta omistajuuskysymys on
silti hyödyllistä pitää mielessä analyysiä tehdessä.
Toimittajien
keskeinen asema yhteiskunnassa johtuu siitä, että he hallitsevat tiedon
tuottamisen ja sen laajamittaisen levittämisen tosiasiallista monopolia.
Kyseisten välineiden kautta he hallitsevat julkiseen tilaan eli laajaan
levitykseen pääsyä. Toimittajien hallitsemat välineet tekevät mahdolliseksi
julkisen itseilmaisun ja olemassaolon julkisuudessa. (Bourdieu 1999, 67)
Viestintäjulkisuuden piiriin suuntautuu valtava aineistovirta. Vain osa
aineistosta pääsee läpi. Läpipäästäminen on tiedotusvälineen vastaus
ulkopuolelta tuleviin impulsseihin. Toinen osa vastausta muodostuu siitä, että
tiedotusväline kommentoi läpi päästämiään tapahtumia ja aiheita monilla
tavoilla. (Pietilä & Sondermann 1994, 51) Toimittajilla on valtaa tyrkyttää
koko yhteiskunnalle omat näkökulmansa ja aiheensa. Ei ole olemassa diskurssia,
jonka julkiseen keskusteluun päästäkseen ei olisi alistuttava journalistiseen
valintakokeeseen. Kyse on sensuurista, jota toimittajat tietämättäänkin
harjoittavat nostaessaan esiin vain itseään kiinnostavan. (Bourdieu 1999,
68-69) Omien ”silmälasiensa” kautta toimittajat näkevät tiettyjä asioita ja
toisia taas eivät. He myös näkevät asiat tietyllä tavalla. Toimittajien
valintaa ohjaava periaate on kohua herättävän ja näyttävän etsiminen. Heitä
ajaa eteenpäin paitsi heidän työhönsä, maailmankuvaansa, koulutukseensa ja
valmiuksiinsa liittyvät sisäsyntyiset taipumukset, niin myös ammatin logiikka.
Toimittajat ovat kiinnostuneita poikkeuksellisesta, siitä mikä poikkeaa heidän
näkökulmastaan. Kuitenkin se mikä on heille erikoista voi olla toisille
arkipäiväistä ja päinvastoin. (Bourdieu 1999, 30-31) Toimittajilla on paljon
yhteisiä piirteitä koskien paitsi asemaa, niin myös syntyperää ja koulutusta.
He lukevat toisiaan, tapaavat toisiaan ja kohtaavat toisiaan keskusteluissa.
Näillä seikoilla on sekä mentaalista sulkeumaa lisääviä että sensuroivia
vaikutuksia. (Bourdieu 1999, 38)
Toimittajat
ovat ammattilaisia, joiden tehtävänä on tuottaa uutiskieltä. Kuitenkin vain
hyvin harvat jutut koostuvat toimittajan uusista muotoiluista. Toimittajat
nojautuvat paljon suullisiin ja kirjallisiin lähteisiin ja lainaavat niitä.
Toimittaja on yhtä lailla kokoaja kuin luoja ja suuri määrä uutisista koostuu
aikaisemmista teksteistä, jotka muotoillaan uusiksi. (Bell 1991, 41) Suurin osa
uutistuotannosta on tekstin prosessointia. Uutisista suurin osa ei perustu
toimittajien henkilökohtaisiin muotoiluihin, vaan ne ovat tuloksia
erimuotoisten diskurssien tekstuaalisista muutoksista, joista esimerkkeinä
reportit, haastattelut, dokumentit ja lehdistökonferenssit. (van Dijk 1985, 6)
Toimittaja kerää hajanaisia informaatiosäikeitä ja kutoo ne yhdeksi tekstiksi.
(Bell 1991, 42) Tekstien tuottaminen on kollektiivinen prosessi, johon
osallistuu toimittajien ja tuottajien lisäksi moninaista toimituksellista ja
teknistä henkilökuntaa. (Fairclough 1997, 68) Teksti voi kiertää toimituksessa
esimerkiksi tätä kaavaa noudattaen: 1) päätoimittaja, 2) reportteri, 3)
päätoimittaja, 4) toimitussihteeri, 5) toimittaja, 6) toimitussihteeri. (Bell
1991, 35)
Pätkässä käytetyt lähteet:
Bell, Allan: The language of news media. Oxford :
Blackwell, 1991.
Bourdieu, Pierre: Televisiosta. Helsingissä : Otava, 1999
Fairclough, Norman: Analyzing Discourse: textual
analysis for social research. London : Routledge, 2003
Fairclough, Norman: Miten media puhuu. Tampere
: Vastapaino, 1997
Fowler, Roger: Language in the news: discourse and
ideology in the press. London: Routledge, 1991
Gerbner, George: Mass media discourse: message system
analysis as a component of cultural indicators. Teoksessa Van Dijk, Teun
(toim.): Discourse and Communication: new approaches to the analysis of mass
media discourse and communication. New York : Walter de Gruyter, 1985.
Hamelink, Cees J: International communication.
Teoksessa Van Dijk, Teun (toim.): Discourse and Communication: new approaches
to the analysis of mass media discourse and communication. New
York : Walter de Gruyter, 1985.
Hartle, John & Montgomery, Martin: Representations and relations: ideology and power in press and Television news. Teoksessa Van Dijk, Teun (toim.): Discourse and Communication: new approaches to the analysis of mass media discourse and communication. New York : Walter de Gruyter, 1985.
Luhmann, Niklas: The reality of the mass media. Cambridge
: Polity Press, 2000
Pietilä, Kauko &
Sondermann, Klaus: Sanomalehden yhteiskunta. Tampere : Vastapaino, 1994
Van Dijk, Teun: Introduction: Discourse Analysis in
(Mass) Communication Research. Teoksessa Van Dijk, Teun (toim.): Discourse and
Communication: new approaches to the analysis of mass media discourse and
communication. New York : Walter de Gruyter, 1985.
Van Dijk, Teun: Structures of News in the Press.
Teoksessa Van Dijk, Teun (toim.): Discourse and Communication: new approaches
to the analysis of mass media discourse and communication. New
York : Walter de Gruyter, 1985.
sunnuntai 18. lokakuuta 2015
Vedenhaltija
Vedenhaltija
Water Spirit
Хозяйка вод
Veehaldjas
40 X 50 cm / akryylit kankaalla / acrylics on canvas / акрил на холсте / akrüül lõuendil
keskiviikko 26. elokuuta 2015
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Onko ketään kotona?
Onko ketään kotona?
Is anyone home?
Кто-нибудь дома?
Kas keegi on kodus?
40 X 50 cm / akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст / akrüülvärvid, lõuend raamil
Todellisuus ryömii kuin mätä kudos
Todellisuus ryömii kuin mätä kudos
Reality crawls like rotten tissue
Действительность ползает как гнилая ткань
Tegelikkus roomab nagu mäda kude
41 X 33 cm / akryylit, kangaspahvipohja / acrylics, canvas panel / акрил, холст на картоне / akrüülvärvid, lõuend papil
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Toivo kuolee viimeisenä
Toivo kuolee viimeisenä
Hope dies last
Надежда умирает последней
Lootus sureb viimasena
40 X 50 cm / akryylit kankaalla, acrylics on canvas, акрил на холсте, akrüülvärvid, lõuend raamil
maanantai 4. toukokuuta 2015
Onko älykkyyden mittaaminen älykästä?
Tuumailin joskus työttömyysaikoinani, että voisin kirjoittaa artikkeleita ja tarjota niitä lehtiin. En ehtinyt kirjoittaa artikkeleista kuin ensimmäisen loppuun ennen työllistymistäni. Minulle tuli nyt mieleen, että voisin julkaista tekstin blogissani, sillä blogeissa kai useimmiten julkaistaan tekstejä. Kyseessä on aika tavanomainen ja yleisluontoinen esitys, mutta ehkä siitä on jotain iloa jollekulle.
Yhteiskunnassamme älykkyys on yksi arvostetuimmista ellei
arvostetuin ihmisen ominaisuuksista. Älykkyys on sanana siinä määrin
arvolatautunut, että nykypsykologit puhuvat älykkyystestien sijaan mieluummin
kognitiivisten kykyjen testeistä. Kaikenkarvaisten nettitestien suosio kertoo
siitä, että älykkyyden mittaaminen kiinnostaa ihmisiä. Mutta millaiset juuret
älykkyyden mittaamisella ovat ja mitä älykkyys ylipäätään on?
Älykkyyden mittaamisen historiaa
Kiinassa testattiin
ihmisen henkisiä kykyjä jo muinaisten dynastioiden aikana. Valtio halusi testien
avulla seuloa palvelukseensa soveltuvimmat virkamiehet. Testit mittasivat
erilaisia kykyjä ja taitoja kuten jousiammuntaa, ratsastustaitoa,
kirjoittamista ja laskentataitoa. Muitakin kykytestaamisen käytäntöjä on
aikojen saatossa esiintynyt, mutta ensimmäiset varsinaiset älykkyystestit
kehitettiin vasta 1800-luvun lopulla.
Älykkyyden testaamisen
isänä pidetään monialaista tieteilijää Francis Galtonia. Hänen käsityksensä
älykkyydestä pohjautui brittiläiseen empiristifilosofiaan, jonka mukaan
aistimuksista johdettu tieto toimii monimutkaisen kognitiivisen toiminnan
perustana. Galton päätteli, että
älykkäillä ihmisillä on herkät ja parhaiten kehittyneet aistit, joiden
avulla he havaitsevat enemmän asioita ja saavat niistä enemmän tietoa. Hän loi
useita testejä, jotka mittasivat aistiherkkyyttä.
Ensimmäisen
nykyaikaisen älykkyystestin (1905) luojat Alfred Binet ja Théodore Simon
pitivät Galtonin harjoittamaa yksinkertaisten psykologisten prosessien
mittaamista hyödyttömänä. Binet totesi, että
koska älykkyys on monimutkainen ilmiö, niin sen mittaamisenkin pitää
olla sitä. Aistien sijasta he keskittyivät testattavien muistiin,
arvostelukykyyn, päättelykykyyn, sosiaaliseen ymmärrykseen ja kielellisiin
kykyihin. Binet ja Simon kehittivät testinsä puhtaasti käytännön syistä. He
kuuluivat Ranskan julkisesta koulutuksesta vastaavan ministerin nimittämään
toimikuntaan, jonka tehtävänä oli keksiä menetelmä, jolla tunnistettaisiin
oppimisvaikeuksista kärsivät ja kehitysvammaiset lapset. Näin lapset
saatettaisiin sijoittaa erityisopetusryhmiin.
Binet ei mitannut
lapsilta älykkyysosamääriä vaan henkistä ikää. Hän suhtautui ylipäänsä
kriittisesti mittaamiseen ja vaati, että tietty mittausvirhe on hyväksyttävä
ihmisälyn mittaamisessa. Binet’n suurin vaikutteiden lähde oli filosofi John
Stuart Mill, joka väitti, että ihmistieteet eivät kykene samanlaiseen
eksaktiuden normiin kuin esimerkiksi tähtitiede. Ensimmäisenä älykkyysosamäärät otti käyttöön
Lewis Terman, joka julkaisi Yhdysvalloissa vuonna 1916 Stanford-Binet’n,
englanninkielisen version Binet-Simonin testistä. Älykkyysosamäärän keksi
William Stern, jonka kaavalla ihmisen henkinen ikä jaettiin hänen eliniällään
ja kerrottiin sadalla (esimerkiksi jos 6-vuotias sai tulokseksi 7-vuotiaan
henkisen tason, niin hänen ÄO:nsa olisi 7 : 6 X 100 = 117). Nykyään ei mitata
henkistä ikää, vaan älykkyystestit standardoidaan siten, että väestön
keskimääräiseksi tulokseksi tulee 100. Flynn-ilmiön myötä väestöjen koetulokset
ovat nousseet noin kolme pistettä kymmenessä vuodessa viimeisten vuosikymmenien
aikana, joten testit täytyy standardoida uudelleen keskiarvon pitämiseksi
sadassa.
Älykkyyden
testaamisessa tapahtui merkittäviä muutoksia ensimmäisen maailmansodan aikaan,
kun Yhdysvaltain armeija siirtyi käyttämään älykkyystestejä rekrytointinsa
apuvälineenä. Ensimmäistä kertaa testattiin aikuisia ihmisiä ja yksilöitten
sijasta massoja. Yksityiskohtaisia ohjeita vaativat monimutkaiset tehtävät
jätettiin pois ja tutkijan arviot korvattiin oikein/väärin-pisteytystekniikoilla.
Lisäksi mukaan tulivat aikarajoitukset.
Aikakauden merkittävin
testien uudistaja oli David Wechsler. Hän toi testaamiskäytäntöihin
kielellisten tehtävien rinnalle ei-kielellisiä fyysisiä tehtäviä kuten
piirrosten täydentämistä ja palikoitten järjestämistä. Tehtävät eivät olleet
uusia, mutta niitä oli aiemmin teetetty lähinnä kielitaidottomilla
maahanmuuttajilla, sillä muitten kohdalla niitä oli pidetty hyödyttöminä.
Aiempien
asiantuntijoiden tapaan Wechslerkin kehitti testinsä käytännöllisestä
perspektiivistä ottamatta teoriaa huomioon. Vasta 1970-luvun lopulla ja
1980-luvulla psykologista teoriaa alettiin soveltaa suoraan henkisten kykyjen
testaukseen. Tätä ennen käytäntö oli aina ollut ensisijaista teoriaan nähden.
Binet ja Wechsler hallitsivat älykkyystestauksen kenttää vuodesta 1905 vuoteen
1980, jonka jälkeen ilmestyi joukko uusia testejä. Vanhat testit eivät ole
kuitenkaan joutuneet kokonaan väistymään uusien tieltä, vaikka nykyajan
psykologeilla onkin enemmän valinnanvaraa kuin koskaan aikaisemmin. Wechslerin
testit ovat yhä erittäin suosittuja kouluissa, sairaaloissa ja klinikoilla.
Myös Stanford-Binet’n testi on edelleen käytössä.
Mitä älykkyys on?
Jokaisella on ainakin
summittainen käsitys siitä mitä älykkyys on.
Käsityksiä on kuitenkin hyvin erilaisia, eikä asiantuntijoidenkaan
keskuudessa ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää.
Älykkyyttä ei
hahmoteta kaikissa kulttuureissa samalla tavalla. Useissa aasialaisissa ja
afrikkalaisissa kulttuureissa älykkyyteen liitetään sosiaalisia aspekteja
länsimaista nykykulttuuria voimakkaammin. Älykkyystesteihin kuuluva nopeus ei
myöskään sovi kaikkien kulttuurien älykkyyskäsitykseen, sillä se voidaan katsoa
vastakkaiseksi henkisen prosessoinnin syvyydelle. Myös jotkut läntiset
teoreetikot painottavat syvyyden merkitystä ymmärtämisessä ja oppimisessa. Sen
sijaan esimerkiksi Iso-Britannian Mensa korostaa nimenomaan nopeuden tärkeyttä
määrittelemällä älykkyyden kotisivuillaan ”henkisen käsityskyvyn nopeudeksi”.
Käsitykset poikkeavat
toisistaan myös kulttuurien sisällä. Tutkimusten mukaan eri alojen
asiantuntijoilla on älykkyyttä määritellessään taipumus korostaa heidän omalla
alallaan tärkeitä taitoja. Älykkyysteoreetikot painottavat enemmän abstraktia
ajattelua ja päättelyä kuin tavalliset ihmiset, joiden näkemyksessä puolestaan
korostuu enemmän arkinen ajattelu ja käytännöllinen ongelmanratkaisu.
Älykkyyden rakenteesta
on esitetty monenlaisia teorioita. Tilastotieteiden metodien kehittäjänä
tunnettu psykologi Charles Spearman havaitsi 1900-luvun alussa, että lasten
arvosanat korreloivat positiivisesti keskenään, vaikka kyseessä olisivat
ilmeisen erilaiset oppiaineet. Hän päätteli, että korrelaatioiden taustalla on
yleinen älykkyys, jonkinlainen ”henkinen energia”, jonka hän nimesi
g-tekijäksi. Erityiskyvyt (eli s-tekijät) ovat sidoksissa siihen ja korreloivat
sen kanssa. Spearman siis uskoi, että
älykkyys on pohjimmiltaan yksittäinen kyky eikä kokoelma pienempiä kykyjä.
Louis Thurstone sitä vastoin väitti, että vain s-tekijät ovat olemassa. Hänen
mallissaan on seitsemän erillistä, mutta toisiinsa liittyvää älykkyyden muotoa.
J.P. Guilford puolestaan erotteli omassa teoriassaan peräti 150 henkistä kykyä.
Uudemmista teorioista on syytä mainita Howard Gardnerin moniälykkyysteoria,
jonka mukaan on olemassa kahdeksan toisistaan riippumatonta älykkyyden lajia:
loogis-matemaattinen, kielellinen, musikaalinen, avaruudellinen,
liikunnallinen, intrapersoonallinen, interpersoonallinen ja
luonnontuntemuksellinen. Myöhemmin Gardner on spekuloinut myös
eksistentiaalisen älykkyyden olemassaololla. Uusien teorioiden lisäksi
tutkimukset oppimisvaikeuksista tukevat usean älykkyyden näkökantaa.
Jääkö mittausten ulkopuolelle jotain olennaista?
Tavanomaisia
älykkyystestejä on kritisoitu siitä, että ne eivät ota huomioon luovuutta
eivätkä sosiaalista, käytännöllistä ja emotionaalista älykkyyttä. Spearmanin
g-teoriaan pohjautuvien perinteisten testien kannattajien mielestä se ei ole
tarpeenkaan. Kuten Wechsler muotoili: ”Sosiaalinen älykkyys on vain
sosiaalisiin tilanteisiin sovellettua yleistä älykkyyttä”.
Kapeasti määriteltynä
älykkyys on sopeutumista ympäristöön, kun taas luovuus on ympäristön
muokkaamista ja uuden idean tai tuotteen tuottamista. Sopeutuminen voi merkitä
jopa luovuuden tukahduttamista, esimerkiksi työympäristössä. Teoreetikoilla on
eri näkemyksiä siitä ovatko luovuus ja älykkyys erillisiä kykyjä vai menevätkö
ne osittain tai kokonaan päällekkäin.
Binet’llä oli
alunperin testeissään myös luovuutta mittaavia tehtäviä kuten mustetahran
kuvailua ja lauseitten täydentämistä ja rakentamista. Kaikki tällaiset tehtävät
tippuivat kuitenkin lopullisesta versiosta pois, koska oli hankalaa kehittää
luotettavaa järjestelmää niiden tuottamien tulosten arvioimiseksi.
Sosiaalisella
älykkyydellä on yleensä ollut varsin pieni rooli tieteellisissä
älykkyysteorioissa, vaikka poikkeuksiakin on. Sosiaalista älykkyyttä pyrittiin
mittaamaan ensimmäistä kertaa 1920-luvun lopulla, mutta tutkijat kohtasivat
työssään metodologisia ongelmia ja aihepiiri painui unholaan pitkäksi aikaa.
Vaikka sosiaalinen
älykkyys on ollut psykometrikoille kova pala purtavaksi, niin se esittää
tutkitusti merkittävää roolia tavallisten ihmisten intuitiivisissa
älykkyyskäsityksissä. Sosiaalista älyä tutkineet psykologit ovat olleet
mittaamista enemmän kiinnostuneita kognitiivisten rakenteitten ja prosessien ymmärtämisestä.
Sosiaalinen älykkyys on aina otettu huomioon henkisen vammaisuuden käsitteessä.
Kyseinen psykiatrinen diagnoosi vaatii älyllisen alisuoriutumisen (ÄO <70)
lisäksi näyttöä vajeesta muun muassa kommunikaation, itsestään huolehtimisen,
kotona asumisen, sosiaalisten taitojen, yhteisön resurssien käytön ja
itsenäisyyden alueilla. Mitään älykkyysosamäärää vastaavaa numeraalista
standardia puutteellisen sosiaalisen älyn määrittämiseen ei ole.
Emotionaalinen
älykkyys on sosiaaliseen älykkyyteen verrattuna laajempaa. Siihen sisältyy
sisäisiä ja yksityisiä tunteita, jotka ovat tärkeitä henkilökohtaisen kasvun
kannalta. Emotionaalisesti älykäs ihminen kykenee havaitsemaan ja ilmaisemaan
tunteita, säätelemään tunteita itsessään ja toisissa ihmisissä, sulauttamaan
tunteen ajatukseen sekä ymmärtämään tunteen ja käsittelemään sitä. Tehokas
toimiminen ympäristön kanssa ja sosiaaliseen ympäristöön sopeutuminen vaativat
ihmiseltä emotionaalista älykkyyttä.
Edellämainittujen
älykkyyden muotojen lisäksi älykkyystestit jättävät huomiotta testattavien
oppimispotentiaalin. Kahdella lapsella, jotka saavat testistä saman
pistemäärän, voi olla toisistaan poikkeavat oppimispotentiaalit ja täten eroa
henkisessä kapasiteetissa. Heistä toinen voi ratkaista esimerkiksi matemaattisen
ongelman saadessaan vähän ulkopuolista apua, kun taas toinen ei kykene siihen
avustettunakaan. Lev Vygotski kuvasi tätä eroa käsitteellä lähikehityksen
vyöhyke. Vygotski pyrki tunnistamaan ne prosessit, joiden kautta sosiaaliset
toimijat vaikuttavat ihmisen kognitiiviseen kehitykseen. Hänen ajattelunsa on
johtanut oppimispotentiaalin huomioon ottavien dynaamisten testien
kehittämiseen – perinteiset staattiset testit jättävät sen silti edelleen
huomiotta.
Onko älykkyyden kvantifioiminen mielekästä?
Binet uskoi, että
älykkyyden yksilöllistä kompleksisuutta ei voi tavoittaa testikäytäntöjen
mittaustuloksilla. Mittaustuloksista ei ollut kiinnostunut myöskään merkittävä
älykkyystutkija Jean Piaget, joka tutki lasten kognitiivisten kykyjen
kehitysprosessia. Hänen kehittämistään tehtävistä ei saanut lopputulosta, josta
olisi käynyt ilmi oikein suoritettujen tehtävien määrä. Piaget’n tehtävät eivät
ole alkuperäisessä muodossaan kehittyneet itsenäiseksi älykkyystestiksi - ehkä
juuri siksi koska hän ei ollut kiinnostunut lasten vertailusta tai
testaamisesta itsessään. Hänen tehtäviään on kuitenkin yhdistetty Kaufmanin
aikuisten älykkyystestiin (KAIT).
Howard Gardner
kirjoittaa kotisivuillaan uskovansa, että yksi yhteiskuntamme vääristymistä on
keskittyminen niihin kykyihin ja asioihin, jotka ovat helposti testattavissa.
Jos jotain ei voi testata, se ei ole myöskään huomion arvoinen. Samanhenkistä
kritiikkiä esitti aikoinaan filosofi ja fenomenologisen koulukunnan perustaja
Edmund Husserl. Hän kirjoitti, että on suorastaan järjenvastaista soveltaa
luonnontieteellistä objektiivisuutta yksilön persoonaan ja yksilölliseen
subjektiin. Husserl tarkoitti sitä, että psykologia ei voi olla samassa
mielessä eksakti ja universaali tiede kuin luonnontieteet, joiden ihanteena on
koko maailman matematisoiminen ja mittaaminen. Ihmisen älykkyyttäkään ei oikein
voi mitata samalla tavalla kuin fyysistä kappaletta. Siitä kuitenkin tavallaan
muovataan fyysinen kappale silloin kun se sovitetaan vastaamaan
mittausprosessoinnin vaatimuksia. Samalla kun mittaustulos tuottaa tietoa ja
paljastaa jotain, se myös peittää näkyvistä sen maailman, jonka me kohtaamme
arkipäivässä, sen miten älykkyys meille ilmenee jokapäiväisessä elämässä.
Mittaustulos tuntuu todellisemmalta kuin omat kokemuksemme.
Monet kokevat numerona
saatavan tuloksen älykkyydestään lopullisena faktana ja kohtalona. Tällä
suhtautumistavalla voi olla monenlaisia kielteisiä seurauksia. Vaikka tulos
hyväksyttäisiinkin kritiikittä, kannattaa muistaa, että älykkyys merkitsee
ainoastaan potentiaalia. Myös älykkäät ihmiset voivat toimia hyvin tyhmästi.
Älykkyys on kyky, ei saavutus, toisin kuin viisaus, josta ei
nykykulttuurissamme juuri puhuta – ehkä siksi, että viisautta ei mitata?
Viisaus eroaa älykkyydestä siinä, että sen kehittyminen vaatii elämänkokemusta
ja siihen sisältyy moraalisia ja sosiaalisia aspekteja, hiljaista tietoa ja
käytännöllistä järkeä.
Kaikesta huolimatta
kannattaa huomata, että testit ovat hyödyllisiä ammattilaisten käsissä ja ne
palvelevat hyvin etenkin alkuperäisiä psykologisia tarkoituksiaan, jotka ovat
oppimisvaikeuksista kärsivien ja vammaisten tunnistaminen. Lisäksi psykologit
pystyvät tunnistamaan testeillä mielisairaita, sillä ÄO laskee tiettyjen
mielisairauksien yhteydessä.
Lähteitä:
Cianciolo, Anna & Sternberg, Robert J: Intelligence: a brief
history. Victoria: Blackwell, 2004.
Handbook of Intelligence (toim. Sternberg, Robert J). Cambridge:
Cambridge University Press, 2000.
Husserl, Edmund:
Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. Helsinki:
Gaudeamus, 2012 (Tallinna: Tallinna Raamatutrükikoda)
Liite: Älykkyystestit Suomessa
- Psykologit käyttävät
työssään lähes yksinomaan Wechslerin testejä (WAIS-IV aikuisille ja nuorille,
WISC-IV koululaisille, WPPSI-III pikkulapsille), jotka mittaavat
loogis-matemaattista, avaruudellista ja kielellistä älykkyyttä.
- Työnantajat
käyttävät erilaisia älykkyystestejä rekrytointiin sekä työntekijöiden ja
esimiesten kehittämiseen. Työnantajien käyttämät älykkyystestit ovat yleensä
osa laajempaa kyky- ja persoonallisuusarviointia.
- Suomen Mensa käyttää
FRT:tä eli Figure Reasoning Testiä, joka koostuu tasokuviopäättelytehtävistä ja
mittaa loogis-matemaattista ja avaruudellista älykkyyttä.
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Kivikasvo (omakuva)
Kivikasvo (omakuva)
Stone Face (self-portrait)
Каменное лицо (автопортрет)
Kivinägu (autoportree)
30 X 30 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акрил, холст / akrüülvärvid, lõuend raamil
maanantai 9. helmikuuta 2015
tiistai 6. tammikuuta 2015
Elämän monimuotoistuminen
Elämän monimuotoistuminen
Diversification of Life
Увеличение биоразнообразия
Elu mitmekesistumine
55 X 46 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акриловые краски, холст / akrüülvärvid, lõuend raamil
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)