Ohessa teksti lähdeviitteineen:
Länsimaisessa filosofiassa on totuttu ajattelemaan, että maailma voidaan
järjestää hierarkkisiin käsitteisiin, jotka kuvaavat todellisuutta yhä
tarkemmin. Suomalais-ugrilaisten kielten juuret ovat kuitenkin toisaalla,
meditatiivisessa kulttuurissa, jossa maailma on rinnakkaisten ja sisäkkäisten
merkitysten kokonaisuus.
Anssi Ylirönni
Amazonilla elävä pirahã-heimo nousi tiedemaailman tietoisuuteen vuonna
2005, kun kielitieteilijä Daniel Everett julkaisi mullistavat
tutkimustuloksensa. Everett oli asunut heimon luona parikymmentä vuotta ja
opetellut ensimmäisenä ulkopuolisena täydellisesti pirahã-kielen. Kielessä oli
poikkeuksellista muun muassa se, ettei siinä ollut lainkaan numeraaleja eikä
minkäänlaisia kvantifioimisen käsitteitä. Heimon jäsenet eivät kyenneet Everettin ja
hänen vaimonsa pitkäkestoisessa opetuksessa oppimaan yksinkertaisiakaan
laskutoimituksia, eikä se suinkaan johtunut älyn tai motivaation puutteesta.[1]
Kielten ja kielikuntien välisiä eroja ei kannata sivuuttaa mitättöminä,
koska kieli vaikuttaa ajatteluumme ja kognitioomme. Jokainen kieli katsoo ja
kuvailee maailmaa omalla tavallaan.[2] Kielirelativismi on kiistelty kanta,
mutta tutkimus näyttää sen osittain todeksi.[3]
Kieli on ollut filosofiassa suosittu aihe, mutta tarkastelun kohteena on
tavallisesti ollut kieli sinänsä, ei mikään yksittäinen kieli. Tieteilijät
eivät ole tavanneet pitää kielten keskinäisiä eroja merkittävinä, eikä niiden
vaikutusta ajatteluun tai kognitioon juuri tutkittu ainakaan ennen
1990-lukua.[4]
Everettin tutkimus näyttääkin kumoavan kielitieteessä vaikutusvaltaisen, Noam
Chomskyyn henkilöityvän universaalin kielioppiteorian, jonka mukaan
kaikilla maailman kielillä on käytännössä yhtenevät periaatteet ja yhteinen
kielioppi. Usko universaaliin kielioppiin on johtanut tieteessä valtakielten,
erityisesti indoeurooppalaisten kielten korostumiseen. Esimerkiksi Chomsky
ja hänen seuraajansa ovat pyrkineet selittämään kaikki maailman kielet
englannin kielen syvärakenteita tutkimalla.[5]
Virolainen teologi, runoilija, folkloristi, etnologi ja filosofi Uku
Masing, joka hallitsi noin 60 kieltä, ajatteli, että vakavasti otettava
kielitieteilijä ei rajoitu indoeurooppalaisiin kieliin. Masingin esimerkin
mukaisesti haastan tässä esseessä indoeurooppalaisten kielten valta-aseman ja
tarkastelen suomalais-ugrilaisia tai uralilaisia kieliä ja niiden vaikutusta
ajatteluumme. Taustalla vaikuttaa myös toinen virolaisajattelija, kirjailija,
runoilija ja kääntäjä Jaan Kaplinski, joka käsittelee esseetuotannossaan
muun muassa kielifilosofiaa, itämaista ajattelua, uskontoa ja
ympäristökysymyksiä.
***
Kaplinskin mukaan kulttuurit voidaan asettaa janalle, jonka toisessa päässä
on kommunikatiivinen ja toisessa meditatiivinen kulttuuri. Kommunikatiivisessa
kulttuurissa uskotaan kielen ja maailman täydelliseen vastaavuuteen ja
meditatiivisessa jatkuvasti muuttuvaan maailmaan, jonka tarkka kuvaaminen on
mahdotonta.[6]
Sekä Masing että yleisen semantiikan opin kehittänyt kielitieteilijä ja
filosofi Alfred Korzybski ovat verranneet kieltä karttaan.
Kommunikatiivisessa kulttuurissa kartta samaistetaan maastoon eli todellisuutta
pidetään isomorfisena kuvauksensa kanssa. Vielä radikaalimpaa on ajatella, että
todellisuus itse on jossain mielessä kielellinen.
Kaplinskin mukaan länsimaista ajattelua on hallinnut käsitys siitä, että
merkit sisältävät kaiken tärkeimmän tiedon maailmasta. Raamatussa kerrotaan,
miten Jumala loi maailman sanojen ja merkkien avulla: hän sanoi ”tulkoon valo”,
ja valo tuli. Johanneksen evankeliumi puolestaan alkaa sanoilla ”Alussa oli
Sana” (joskin kreikankielisen alkuperäistekstin logos tarkoittaa muutakin kuin
sanaa).[7]
Seemiläiset ja indoeurooppalaiset ovat halunneet saada selville, miten
Jumala tai ensimmäinen ihminen on nimittänyt asioita, sillä he ajattelivat nimitysten
olevan oikeita ja täydellisiä. Teologit ovat pohtineet, mistä Raamatun alussa
asioita nimeävä Aatami sai tietoonsa oikeat nimet.[8]
Tällainen usko antaa merkeille jumalallisen merkityksen ja johtaa
käsitykseen, jonka mukaan koko kaikkeus kätkeytyy merkkeihin ja sanoihin. Kieli
ei peilaa todellisuutta, vaan todellisuus peilaa primaarista merkkien
maailmaa.[9]
Ajatus sai syvällisen ilmaisun Platonin ideaopissa: Kaplinskin tulkinnan
mukaan Platonin ideat ovat sisällöltään merkkejä. Samaa ajatusta heijastavat Pythagoraan
käsitykset, joiden mukaan maailman pohjana ovat luvut ja niiden suhteet.
Aristoteles puolestaan piti asian olemusta ja määrittelyä melkeinpä samana
asiana. Heprean ja kreikan kielissä jokaisella sanalla oli lukuarvo, ja niiden
yhdistelystä ja vertailusta kehittyi gematria eli lukumagiikka, jota
kabbalistit ja eräät muslimimystikot harjoittavat edelleen.[10]
Toisaalta Pythagoraan teoriat ja gematria ovat omalta osaltaan vieneet
kehitystä kohti tieteellistä maailmankuvaa. Matematiikka ja fysiikka eivät ole
kaukana käsityksestä, jonka mukaan lukujen kieli voi paljastaa maailman
salaisuuden.
Muun muassa Albert Einstein uskoi siihen, että yksi kaiken teoria
voisi kuvata koko todellisuuden loppuun asti. Uskoa kaiken teoriaan voi pitää
platonistisena, sillä se näkee todellisuuden ideoiden joukkona. Tälle
vastakkaisen filosofian mukaan todellisuus ei koostu ideoista, vaan synnyttää
niitä. Ideat ovat lähtöisin todellisuudesta, joka ei ole niiden kanssa
identtinen.[11]
***
Kommunikatiivinen ja meditatiivinen kulttuuri kohtasivat, kun ensimmäiset
eurooppalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Kiinaan. Lähetyssaarnaajat joutuivat
usein huomaamaan, ettei heidän sanomaansa ymmärretty. Kristityn teologian
peruskäsitteille (kuten Jumala tai henki) ei ollut hyviä vastineita kiinan
kielessä[12].
Myös Daniel Everett oli alunperin lähetyssaarnaaja, mutta kävi lopulta
niin, että hän itse luopui uskostaan, kun taas pirahãt pysyivät omassaan.
Everettillä oli vaikeuksia kommunikoida uskostaan heimon kanssa, koska pirahãt
uskoivat vain sen, mitä näkevät tai kertoja on nähnyt. Pirahãt puhuvat vain
konkreettisista asioista, joita hengetkin ovat, sillä he kokevat näkevänsä
niitä.[13]
Siinä missä kommunikatiivisen kulttuurin realismi tavoittelee universaaleja
käsitteitä, meditatiivisessa kulttuurissa vallalla on nominalismi, jonka mukaan
käsitteillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Nominalismi hallitsee niin
taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa, joista se on ulottunut myös
kungfutselaisuuteen ja uuskungfutselaisuuteen. Kiinalainen taolaisajattelija Zhuangzi
on sanonut, että sanat eivät ole todellisuuden isäntiä vaan vieraita.
Meditatiivisessa kulttuurissa ihmiset ovat tietoisempia kielen
epätäydellisyydestä ja kiinnostuneempia ei-kielellisestä kommunikaatiosta.[14]
Meditatiivisen kulttuurin ominaispiirteet välittyvät myös
merkkijärjestelmässä: ikonografinen kirjoitus ei pyri eristämään sanoja ja kuvia
toisistaan. Semiootikko Valdur Mikitan mukaan Kiinan ja Japanin
merkkijärjestelmää voi nähdä myös muualla kulttuurissa ja taiteessa: kamppailulajit ja
meditaatioharjoitukset jäljittelevät kirjoitusmerkkien muotoja.[15]
Aakkoskirjoitus puolestaan on pikemmin eristävä kuin yhdistävä
merkkijärjestelmä. Kuvan ja sanan välillä on kuilu, vaikka ihmisen kokemuksessa
ja luonnollisessa kielessä ne ovat yhtä.[16]
Meditatiivisessa kulttuurissa totuus ei löydy kirjoista vaan
henkilökohtaisesta kokemuksesta, jota ei voi kommunikoida ihmiselle, jolta sama
kokemus puuttuu. Itämaisten mystikoiden mukaan totuuden sanallistamisyritykset
johtavat helposti vääristymisiin ja väärinymmärryksiin. Erityisesti Laozi on
korostanut sitä, että totuutta ei ole mahdollista ilmaista sanoin: ”Tietäjä ei
puhu, puhuja ei tiedä”[17]. Myös Zhuangzi on siteerannut tätä kuuluisaa
väitettä kirjoituksissaan.
Ei-puhuminen tai puhumattomuus ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita
aktuaalista puheen puuttumista. Filosofi Margus Ott muistuttaa, että
siinä tapauksessa kyse olisi paradoksista: meillä olisi teksti, joka puhuu,
että ei saa puhua[18].
Ajatusta havainnollistaa Zhuangzin tietämisen käsite. Tietämistä on
kahdenlaista: heikkoa ja vahvaa. Ihminen, jonka pitää käyttää ymmärrystä
jättääkseen lyömättä lasta, ei ole yhtä hyvä kuin ihminen, jonka mieleen
lyöminen ei edes tule. Todellinen tietäminen ei seuraa sanoja tai
periaatteita.[19] Mieleen tulee länsimaissa paljon myöhemmin esiin noussut
hiljainen tieto, jota ei voi verbalisoida. Käsitteen kehitteli
unkarilaissyntyinen Michael Polanyi 1950-luvun lopulla.
Zhuangzi kirjoittaa: ”Verkko on kalojen pyytämiseksi – kun kala on
pyydetty, verkko unohtuu. Ansa on jänisten pyytämistä varten – kun jänis on
pyydetty, ansa unohtuu. Sanat ovat ajatusten pyytämistä varten; kun ajatus on
pyydetty, sanat unohtuvat. Mistä voisi löytää sen, joka on unohtanut sanat,
että hänen kanssaan voisi puhua!”[20] Kielen tai sanojen käytöstä ei tule
pidättäytyä vaan vapautua, niin että meillä on valta niihin eikä päinvastoin.
Tämä selittää sen, miksi kieliskeptikko Zhuangzi tai samalla tavalla kieleen
epäilevästi suhtautuvat chan-buddhalaiset ovat voineet kirjoittaa niin paljon.
Sanalliset ilmaisut voivat olla ”oikeita”, mutta ne ovat kuitenkin myös
harhaanjohtavia, puutteellisia ja väliaikaisia. [21]
Euroopassa nominalistiset käsitykset putkahtivat esiin vasta Fritz
Mauthnerin ja Ludwig Wittgensteinin kielikritiikin myötä.
Wittgenstein sanoi, että lauseet ovat kuin tikapuut, jotka voi heittää sivuun
sen jälkeen, kun ymmärrys on saavutettu. Ei ole tiedossa, miten hyvin
Wittgenstein tunsi kiinalaista ajattelua. Mauthner oli joka tapauksessa
perehtynyt siihen, ja Wittgenstein ammensi häneltä vaikutteita.[22]
***
Kaplinski sijoittaa, kenties yllättävästi, Suomen ja Viron vanhat
kulttuurit lähemmäs meditatiivista kulttuuria kuin eurooppalaista
kommunikatiivista kulttuuria.
Arvionsa pohjaksi Kaplinski erittelee suomalais-ugrilaisten kielten
rakennetta. Niiden erityispiirteisiin kuuluu muun muassa yleiskäsitteiden
luominen sanaparien avulla. Käytäntö löytyy lähes kaikista kieliryhmän
kielistä, eikä pitkällinen indoeurooppalainen vaikutus ole kyennyt pyyhkimään
sitä kokonaan pois virostakaan. Esimerkeistä käyvät sanaparit suud-silmad
(suut-silmät eli kasvot), kopsud-maksad (keuhkot-maksat eli sisäelimet),
hundid-karud (sudet-karhut eli suuret metsänpedot) ja jõed-järved (joet-järvet
eli vesistöt). Erityisen paljon sanapareja on mordvalaisten kielissä eli
ersässä ja mokšassa: kart’-prakstat (virsut-kurpposet eli jalkineet),
sokat-izat (aurat-äkeet eli peltotyökalut) ja ojt’-vel’kst (voit-kermat eli
maitotuotteet).[23]
Sanaparit nimeävät joukosta sen tärkeimmät tai tyypillisimmät jäsenet. Ne
säilyttävät konkreettisuuden, toisin kuin nykyisin tavalliset yleiskäsitteet,
jotka ovat kokonaan uusia sanoja. Sanaparit sopivat epämääräisten ja sumeiden
asioiden ilmaisemiseen, sillä niiden kuvaama joukko ei ole rajattu vaan sen
jäseniä yhdistää samankaltaisuus prototyyppiin.
Muista kieliryhmänsä kielistä poiketen suomessa ei tällaisia
yleiskäsitteitä juurikaan ole, ainakaan nykyisellään. Sanapareista mieleen
tulee vain maailma, eli maa-ilma. Toisinaan myös suomessa sanotaan ”suut
silmät” kuten virossa, esimerkiksi ”lunta tuiskutti suut silmät täyteen”.
Sanaparit kuitenkin muistuttavat meidänkin kansanrunoutemme parallelismeja,
jotka tarkoittavat asian muuntavaa, täsmentävää ja laajentavaa kertaamista.
Kaplinskin mukaan sanaparit ja parallelismit ovat samaan aikaan konkreettisia
ja yleisiä, selviä ja epämääräisiä.[24]
Parallelismeja löytyy vaivatta myös Kalevalasta, esimerkiksi
viidennestä runosta, jossa Väinämöinen on ongella:
”vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.”
Kuudennessa runossa Joukahainen uhoaa tappavansa Väinämöisen:
”Ammun vanhan Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta,
halki hartiolihojen.”
Nämä parallelismit vaikuttavat ensi silmäyksellä jopa ristiriitaisilta,
koska ongensiima ei voi olla samaan aikaan kultainen ja hopeinen eikä
Joukahainen voi ampua Väinämöistä samaan aikaan maksaan ja sydämeen. Kyse
lieneekin yleiskäsitteistä, jolloin kultainen ja hopeinen toimivat jalometallien
ja sydän ja maksa sisäelimien yleisnimityksenä.
Tieteellisen ja filosofisen kielen luomisen myötä myös
suomalais-ugrilaisiin kieliin on tullut runsaasti yleiskäsitteitä. Usein
yleiskäsitteiden puutetta pidetään merkkinä kielen kehittymättömyydestä ja
puutteellisuudesta kulttuurikielenä. Sanapareja käyttävät kielet eivät
kuitenkaan ole kehittymättömämpiä vaan ainoastaan erilaisia. Myös
matematiikassa joukkoa voidaan merkitä isolla kirjaimella, esimerkiksi A:lla,
tai sitten voidaan luetella joukon kaikki alkiot {a,b...ö}. Molemmat ilmaisut
ovat identtisiä.[25]
Filosofi Sándor Karácsonyn ja etnologi, sosiaalipsykologi Gabor
Lükőn mukaan sanaparit ja paralleelisuus kuvaavat rinnastavaa ajattelua, jossa asioita
ei ole tarvetta järjestää hierarkkisiin rakenteisiin. Sen sijaan maailma
nähdään horisontaalisena konkreettisten asioiden joukkona, jossa ryhmät
määräytyvät jäsentensä perusteella eikä päinvastoin.[26] Unkarin ja saksan
kieliä vertaillut Karácsony havaitsi, että unkarissa esiintyy enemmän rinnasteisia
ja saksassa enemmän alisteisia lauserakenteita. Hän päätteli, että
indoeurooppalainen ajattelu pyrkii luomaan abstrakteja yläkäsitteitä, kun taas
unkarilaiselle ajattelulle alistaminen ei ole lopullinen päämäärä. Unkarilainen
ajattelu on konkreettisempaa ja kuvainnollisempaa: esimerkiksi ylpeä on
unkariksi gőgös eli heltallinen, mikä viittaa kuvaan kalkkunan heltasta.[27]
Kaplinskin mukaan rinnasteisissa kielissä hyväksytään, että jotkin asiat
ovat toisia sumeampia eikä niitä voi kuvata rajatuilla yläkäsitteillä. Pitää käyttää
likimääräisyyksiä. Tähän tarkoitukseen sopivat myös onomatopoeettiset sanat ja
deskriptiivisanat, joita on suomalais-ugrilaisissa kielissä runsaasti.[28]
Valdur Mikitan mukaan osa suomalais-ugrilaisten kielten liikkuvuudesta kuitenkin
hukkuu merkkijärjestelmän vuoksi. Hänen mielestään logosentrisen
aakkoskirjoituksen sijaan tarvittaisiin jokin muu merkitsemiskäytäntö, joka
säilyttäisi paremmin (puhe)kielen leikillisyyden, ambivalenttisuuden, eleet,
musikaalisuuden ja deiktiset elementit.[29] Ei liene realistista kuvitella,
että kirjoitusjärjestelmää vaihdettaisiin toiseen, mutta tietokoneiden
aikakaudella nopeasti yleistyneet hymiöt kertovat siitä, että ainakin
aakkoskirjoituksen uudistamiselle on kysyntää.
Latinalainen aakkosto ei koskaan ollut suomen kielelle riittävä. Kun suomen
kirjakieltä luotiin, kaikille suomen kielen äänteille, kuten soinnillisille
spiranteille, ei ollut sopivia vakituisia merkkejä. Ne putosivatkin myöhemmin
kielestä pois.[30]
***
Kaplinskin mukaan kommunikatiivisen ja meditatiivisen kulttuurin välinen
ero ilmenee ehkä selvimmin uskonnossa. Erityisesti kristinusko, mutta myös
islam ja juutalaisuus ovat kommunikatiivisia uskontoja, jotka tarjoavat
sanallistettavia normatiivisia ”totuuksia”. Uskonnon pohjana toimii
kommunikaatio ihmisen ja Jumalan tai esimerkiksi Hänen valtuuttamansa profeetan
tai enkelin välillä. Pyhät tekstit tulkitaan Jumalan sanaksi ja Jumalan kanssa
kommunikoidaan rukoilemalla.[31]
Meditaatio sen sijaan tarkoittaa lähtöä kommunikatiivisesta tilasta.
Kielikeskeiseen uskontoon tottuneiden voi olla vaikea ymmärtää Zhuangzin ja
Laozin ajatusta, jonka mukaan Tao on nimetön ja nimeämätön. Zhuangzin mukaan
Taon kokeminen on puhumisen ja vaikenemisen tuolla puolen[32].
Pakanoita on Euroopassa kutsuttu ”maan ihmisiksi” vastakohtana kaupungeissa
asuville ”kirjan ihmisille”, eikä uuspakanoillakaan ole yhtenäistä,
kanonisoitua kirjallisuutta, joka määrittäisi uskonnon opinkappaleet[33].
Silloin tällöin ajattelumaailmat törmäävät: esimerkiksi Suomessa
uuspakanaryhmiin kuuluvat wiccalaiset hakivat uskonnolleen virallista asemaa
vuonna 2001, mutta Opetusministeriö ja Korkein hallinto-oikeus eväsivät
hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja
vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin
pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”[34].
Hylkäyspäätöksen perustelua voi pitää osoituksena kommunikatiivisen
kulttuurin uskontokäsityksestä, jossa teoria, verbaalinen nimittäminen ja
selittäminen ovat tärkeämpiä kuin uskonnolliset kokemukset[35]. Universaaleiksi
tarkoitetuilla uskonnon määritelmillä on taipumus muistuttaa määrittelijän omaa
uskontoa.
Uuspakanaliikehdintä on varsin marginaalista, mutta joidenkin suomalais-ugrilaisten
kansojen keskuudessa harjoitetaan yhä perinteistä pakanauskontoa. Marilaiset ja
udmurtit ovat onnistuneet säilyttämään vanhan animistisen uskontonsa ja
samojedit ja muut Siperian suomalais-ugrilaiset kansat shamanismin. On olemassa
myös sekamuotoja, joissa perinteiset uskomukset yhdistyvät kristinuskoon ja
islamiin.[36]
Kaplinski uskoo, että Viron vanhan kulttuurin meditatiivisuus on syynä
siihen, että opinkappaleisiin perustuvaa kristinuskoa ja kirkkoa on maassa
pitkään vierastettu. Suomessa vierastaminen näkyy hänen mukaansa peitellympänä
ja tiedostamattomana, jopa omaan itseen kohdistuvana aggressiona. Tämä on
kiinnostava väite, jota Kaplinski ei harmi kyllä perustele.
***
Kaplinskin ja Masingin mukaan länsimainen filosofia on syntymästään lähtien
yrittänyt määritellä ja naulata paikoilleen sellaisia perustavaa laatua olevia
käsitteitä kuten aika, muutos, elämä, onni, hyvyys, rakkaus, ihmisyys, totuus
ja oikeudenmukaisuus. Masing väittää, että indoeurooppalaisten kielten
puhujilla on tarve tuottaa mahdollisimman abstrakteja käsitteitä, jotta he
voisivat sitten filosofoida niiden parissa ja kysyä mitä ne ovat ”itsessään”?
Niitä on kohdeltu elementteinä tai atomeina, joista todellisuus koostuu. Mutta
kenties määrittely-yritykset ovat ennemminkin sekoittaneet kuin selkeyttäneet
filosofiaa, sillä täsmälliset määritelmät olisivat mahdollisia vain
staattisessa maailmassa.[37] Dynaamisesta maailmasta ei voi kysyä ”mikä se
on?”, vaan ainoastaan ”kuinka se on?”[38]
Sähkötekniikan professori Bart Koskon mukaan Aristoteleen
kaksiarvoinen eli bivalentti logiikka on pitkään määritellyt sen, mikä on
filosofisesti oikein. Klassisessa logiikassa on kaksi totuusarvoa: X joko
kuuluu tai ei kuulu ryhmään Y. Länsimaisten filosofien valtavirta on olettanut,
että maailma on yhtä mustavalkoinen kuin se kieli ja matematiikka, jota he ovat
käyttäneet sen kuvailuun.
Itäiset uskomusjärjestelmät taolaisuudesta zeniin ovat puolestaan antaneet
tilaa myös harmaan sävyille. Ei olekaan ihme, että Kaukoidässä on menestynyt
sumea logiikka, jossa totuusarvoja voi olla kolme tai useampi, jopa loputon
vaihtoehtojen spektri. Sumeassa logiikassa X voi kuulua ryhmään myös
osittain.[39]
Masingin mukaan indoeurooppalaiselle ajattelulle on tyypillistä myös
sommitella vastakohtapareja, dualistisia oppositioita. Oppositio tai
dialektiikka muodostuu tässä katsantokannassa todellisuuden ensisijaiseksi
perusominaisuudeksi, kun taas opposition muodostavat jäsenet jäävät
taka-alalle.[40]
Saksalaiselle koira ja kissa edustavat oppositiota, kun taas virolaiselle
ne ovat tavallinen pari. Masingin mukaan indoeurooppalaisille on myös
tyypillistä liittää vastakohtapareihin positiivisia ja negatiivisia
assosiaatioita: vastakohtien litaniasta valkoinen-musta, kaunis-ruma ja hyvä-huono
indoeurooppalainen päättelee, että valkoinen, kaunis ja hyvä liittyvät yhteen.
Elokuvissa hyvät tapaavat olla kauniita ja pahat rumia. Masing pitää melko
varmana, että suomalais-ugrilaisilla ei ole samanlaista taipumusta
dikotomioihin.
Semiosfääri eli merkkien ja merkitysten maailma on muokannut ihmisestä
eläimen, jolla on mahdollisuus elää pitkälti omien merkitystensä maailmassa.
Valtavaksi paisunut semiosfääri voi imaista ihmisen pois fyysisestä maailmasta.
Kuvaavaa on, että skolastikot väittelivät aikoinaan kirjallisuuden pohjalta
siitä, kuinka monta jalkaa kärpäsellä on – asian empiiristä tarkistamista
pidettiin tarpeettomana[41].
Kaplinskin mukaan filosofian ja teologian piirissä on käyty vuosisatoja
kestäviä kamppailuja asioiden oikeista nimistä. Sanoista kamppaillaan kaikissa
dogmaattisissa ajatusjärjestelmissä ja usein erityisesti totalitaarisissa
valtioissa.[42] Toisaalta tiedotusvälineitä seuraamalla huomaa, että oikeat
nimitykset ovat tärkeitä myös meidän aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Kotimaamme vaikuttaja Urho Kekkonen on jopa kuvannut politiikkaa
taisteluksi sanojen merkityksistä. Ajankohtaisesta poliittisesta keskustelusta
voi mainita esimerkiksi vaikkapa sote-uudistukseen kytkeytyvän valinnanvapauden
käsitteen, jota vastustajat ovat kritisoineet orwellilaiseksi uuskieleksi.
Kielirelativistisesta näkökulmasta nimityksillä on ilman muuta väliä, sillä
ne vaikuttavat ajatteluun, mutta suhteellisuudentaju olisi hyvä säilyttää.
Kamppailuun käytetään liikaa energiaa jo senkin takia, että sanojen merkitykset
muuttuvat käytössä jatkuvasti. Eräiden tieteilijöiden mukaan ihmiset eivät
käytä kommunikaatiossa käsitteitä, vaan kehyksiä tai skeemoja. Samat sanat
synnyttävät puhujissa erilaisia mielikuvia. Täten sataprosenttista
yhteisymmärrystä on mahdotonta saavuttaa, ja se on jopa kielen luonteen
vastaista – kieli on enemmän kanssakäymisen kuin maailman kuvaamisen väline. Kommunikaation
onnistumisen kannalta riittää, että keskustelukumppanin sanomisista ymmärretään
suurin osa.[43]
Kirjallisuustieteilijä Epp Annuksen mukaan ihmistieteissä vahvoilla
ollut diskurssi- ja kielikeskeinen ajattelutapa jättää ihmisen ei-kielelliset kokemukset
pimentoon. Maailmaa diskurssina tulkitseva lähestymistapa uskoo siihen, että
maailma luodaan ennen kaikkea sanojen avulla. Annus kuitenkin näkee, että tämä
ajattelutapa on menettämässä hallitsevaa asemaansa ja myös sellaiset varjoon
jääneet tekijät kuten mielialat, aistimukset ja emootiot ovat nousemassa
kiinnostuksen kohteiksi.[44]
Verbaalisuuden ylivalta on aiheuttanut myös sen, että meillä on
puutteellinen kuva kulttuuriemme historiasta[45]. Kansanrunousarkistoista voi
löytää runon kirjallisen muodon, mutta se ei ole koko totuus
perinnekulttuurista. Emme tiedä, miten virolainen tulkitsi perinnekuvioitaan
viisisataa vuotta sitten tai miten kalliopiirroksia tulkittiin tuhansia vuosia
sitten Suomessa ja Karjalassa. Lennart Meren dokumenttielokuvassa Kaleva
hääled todetaan, ettemme tiedä, mikä oli merkin ja todellisuuden suhde.
Muinaisissa symbolijärjestelmissä narratiivisuus ja verbaalisuus saattoivat
olla toissijaisessa asemassa. Ehkä ihmisen tavoitteena ei ollut löytää sanalle
oikeaa merkitystä, vaan huomattavasti tärkeämpää oli löytää paikkansa
maailmassa.[46]
***
Kommunikatiivisessa kulttuurissa ja eurooppalaisessa ajatteluperinteessä on
vallinnut usko kielen ja todellisuuden vastaavuuteen. Eksaktit tieteet ovat
kuitenkin paljastaneet, että todellisuuden rakenne poikkeaa kielen rakenteesta. Sen perusteella
todellisuuden rakenne poikkeaa kielen rakenteesta: jos kieli vastaisi
empiiristä todellisuutta, se ei erottaisi aikaa tai avaruutta toisistaan tai
käsittelisi objekteja irrallaan maailmasta. Esivanhemmilta peritty kieli on
jämähtänyt epistemologialtaan, metafysiikaltaan ja rakenteeltaan kauas
menneisyyteen[47]. Arkikokemukseen ankkuroituva kielemme ei tavoita alueita,
joille uusi fysiikka ulottuu. Meidän on kuitenkin pakko tukeutua tavalliseen
kieleen, kun puhumme oman makroskooppisen tasomme ulkopuolisesta maailmasta ja
tutkimustuloksista. Se testaa myös tieteilijöiden oman ymmärryksen
syvyyttä.[48]
Edes atomeista tai alkeishiukkasista on mahdotonta puhua tavallisella
kielellä, sillä klassiset käsitteet vastaavat atomimaailmassa tilastollisia
todennäköisyyksiä, joita ei voi nimittää objektiivisiksi. Atomitason ilmiöt
ovat reaalisia, mutta atomit ja alkeishiukkaset itsessään muodostavat ennemmin
potentiaalisuuksien ja mahdollisuuksien maailman kuin olioiden ja tosiseikkojen
maailman. Siksi fyysikko Werner Heisenberg huomauttaa, että atomeista
puhuessa tavalliseen kieleen on yhdistettävä matematiikkaa tai kieltä, joka on
hylännyt osittain tai kokonaan muodollisen logiikan.[49]
Heisenberg ja Niels Bohr tunnetaan Kööpenhaminan tulkinnan
kärkiniminä. Kööpenhaminalaiset irtautuivat 1920-luvulla determinismin ja
objektiivisen todellisuuden ideoista, joita oli aiemmin pidetty
luonnontieteiden kulmakivinä[50]. Bohr kehitteli idean komplementaarisuudesta,
jonka mukaan yksikään kuvaus ei voi olla täydellinen todellisuuden kuva, vaan sen kohde
on aina tietty todellisuuden osa tietystä perspektiivistä. Atomaarista objektia
voidaan käsitellä sekä aaltona että hiukkasena, mutta molempia kuvauksia ei voi
yhdistää samaan kuvaan. Ne ovat toisiaan täydentäviä aspekteja yhdestä
todellisuudesta. Mikromaailmaa tutkiva fyysikko on itsekin laitteineen osa
tutkimaansa ilmiötä, eikä hän voi antaa objektiivista kuvausta, sillä
kuvauksessaan hänen tulee tehdä erottelu subjektin ja objektin välille. Lisäksi
kvantti-ilmiöissä vuorovaikutus on tärkeässä roolissa itse ilmiön esiintymisen
kannalta.[51]
Bohr näki komplementaarisuuden mahdollisuutena sovittaa yhteen
ristiriitaiset ilmiöt ja tulokset. Komplementaarisuuden ajatus on rohkaissut
tieteilijöitä käyttämään monimerkityksistä kieltä, jossa klassiset käsitteet
johtavat yhdessä käytettynä ristiriitoihin. Fyysikot ovat tietoisia käsitteiden
sovellusalueen rajallisuudesta ja turvautuvat tarvittaessa matematiikkaan.[52]
Bohrin komplementaarinen ajattelu on lähellä itämaista filosofiaa, jossa
yleensä ajatellaan, että todellisuus on jakamaton kokonaisuus, jonka osa
ihminenkin on. Todellisuuden rakenne ei vastaa kielen rakennetta, mikä
tarkoittaa sitä, että yritykset maailmasta irrottautumiseen ja objektiivisen
kuvauksen saavuttamiseen on tuomittu epäonnistumaan.[53]
Eksaktit tieteet voivat tuottaa meille totuuksia, mutta meidän pitää
hyväksyä se, että ne ovat aina puutteellisia ja väliaikaisia – kuten ovat
kielten tuottamat ilmaukset meditatiivisesta näkökulmasta. Tiede on
luonteeltaan itseään korjaava järjestelmä, ja sen uskomukset näyttävät parin
sadan vuoden kuluttua luultavasti hyvin erilaisilta kuin tänään. Emme voi muuta
kuin hyväksyä rajallisuutemme.
Lähteet:
Anduganova, Marianna: Bazisnye harakteristiki finno-ugorskih religioznyh
sakralnyh tekstov. Vestnik
udmurtskogo universiteta, 2013, No 3-2
Annus, Epp: Afekt, kunst, ideoloogia. Aeglase
teooria manifest. Vikerkaar 3/2015
Bauman, Zygmunt & Raud, Rein: Iseduse praktikad.
Tallinn: Tallinna Ülikooli Kirjastus, 2016
Bohr, Niels: Collected Works, Volume 10 –
Complementarity Beyond Physics (1928-1962) (toim. David Favrholdt).
Amsterdam: Elsevier, 1999
Davy, Barbara Jane: Introduction to pagan studies.
Lanham: Altamira press, 2007
Everett, Daniel L: - Cultural Constraints on
Grammar and Cognition in Pirahã. Current Anthropology, Vol. 46, No. 4
(August/October 2005)
Everett, Daniel: Don’t sleep, there are snakes.
London: Profile Books, 2008
Heisenberg, Werner: Fysiikka ja filosofia: modernin tieteen vallankumous.
Helsinki: Art House, 2000
Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia.
Porvoo : Helsinki : Juva : WSOY, 1994
Kádár, György: Johdatus uralilaiseen filosofiaan: uralilaisen filosofian
peruspiirteitä Sándor Karácsonyn ja Gábor Lükőn yhteisöpsykologisten ja
kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Helsinki: Arator, 2010
Kallio-Tamminen, Tarja: Kvanttilainen todellisuus: fysiikka ja filosofia
maailmankuvan muokkaajina. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press,
2008
Kaplinski, Jaan: Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen.
http://jaan.kaplinski.com/philosophy/ugrimugri.html
Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli
Kirjastus, 2009
Kaplinski, Jaan: See ja teine. Eesti digiraamatute keskus, 2013
(e-kirja)
Korzybski, Alfred: Science and Sanity - An
Introduction to Non-Aristotelian Systems and General Semantics. Institute
of General Semantics, 1994, 5th edition
Kosko, Bart: Fuzzy Thinking: The New Science of
Fuzzy Logic. New York: Hyperion, 1993
Laozi: Daodejing.
Tallinn: Vagabund, 2001
Lucy, John A.: Linguistic Relativity. Annual
Review of Anthropology. 1997. 26
Masing, Uku: Keelest ja meelest. Ilmamaa, 2011 (e-kirja)
Masing, Uku: Meil on lootust. Tartu: Ilmamaa, 2009
Meri, Lennart: Kaleva hääled (dokumenttielokuva), 1985
Ott, Margus: Teadmise, olemise, kõnelemise sulaolek, Vikerkaar
1-2/2016
Taira, Teemu: Notkea uskonto. Turku: Eetos, 2006
Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn :
Kodutrükk, 2006
[1] Everett 2005, 625-626, 634
[2] Masing 2011, s.l.
[3] Tarkalleen ottaen kyse
on Sapir-Whorfin hypoteesina tunnetun kielirelativistisen hypoteesin
maltillisemmasta tai heikosta tulkinnasta. Alkuperäisen vahvan tulkinnan mukaan
kieli määrää ajattelumme ja kognitiomme. Tieteilijät ovat hylänneet vahvan
tulkinnan kauan aikaa sitten, mutta heikko tulkinta on saanut tutkimuksissa
empiiristä tukea, eikä sitä voida pitää pelkkänä spekulaationa.
[4] Lucy 1997, 305; Kaplinski s.l.
[5] Masing 2011, s.l.
[6] Kaplinski 2009, 95, 116, 118
[7] Kaplinski 2009, 34, 53
[8] Masing 2011, s.l.
[9] Kaplinski 2009, 34, 127
[10] Kaplinski 2009, 34,
53–54, 127; Kaplinski Kádárin teoksessa 2010, 205.
[11] Kaplinski 2009, 46-48
[12] Kaplinski 2009, 84.
[13] Everett 2008
[14] Kaplinski 2009, 96–97.
[15] Mikita 2016, 35.
[16] Mikita 2016, 78–79, 91.
[17] Kaplinski 2009, 122–123; Laozi 2001, 64.
[18] Ott 2016, 75.
[19] Ott 2016, 72-74
[20] Ott 2016, 75; Zhuangzi 2006, 257.
[21] Ott 2016, 76.
[22] Kaplinski 2009, 124-125, 136
[23] Kaplinski 2009, 60-61
[24] Kaplinski 2009, 90-92
[25] Kaplinski 2009, 60
[26] Kaplinski 2009, 64.
[27] Kádár 2010, 57-58,
70-71.
[28] Kaplinski 2009, 65-66, 99
[29] Mikita 2016, 59, 117.
[30] Soinnilliset spirantit ovat äänteitä, joita Mikael Agricola merkitsi gh:lla
ja dh:lla. Palataalispirantti γ katosi suomen kielestä myöhemmin kokonaan.
Dentaalispirantti δ:tä alettiin merkitsemään 1600-luvulla pelkällä d:llä,
jolloin sen ääntämys alkoi muuttua. Muiden kielten mallin mukaan d alettiin
ääntää soinnillisena klusiilina (Häkkinen 1994, 460).
[31] Kaplinski 2009, 119
[32] Zhuangzi 2006, 249; Kaplinski 2009,
123-124, 131
[33] Davy 2007, 4-5.
[34] Taira 2006, 90.
[35] Kaplinski 2009, 95-96.
[36] Anduganova 2013, 76
[37] Merkkien merkitysten täydellinen
kiinnittäminen on mahdollista vain matemaattisten ja loogisten symbolien
kielessä sekä tätä nykyä ohjelmointikielissä.
[38] Masing 2011, s.l.; Kaplinski 2009, 126,
11-12
[39] Kosko 1993, 6, 9, 70-72, 77
[40] Masing 2011, s.l.
[41] Masing 2011, s.l; Kaplinski 2009, 34
[42] Kaplinski 2009, 77-79
[43] Bauman & Raud 2016
[44] Annus 2015, 66-68.
[45] Mikita 2016, 32.
[46] Meri 1985; Mikita 2016, 116.
[47] Korzybski 1994, 57-59, 148.
[48] Kallio-Tamminen 2008 148-149; Heisenberg
2000, 177, 183.
[49] Heisenberg 2000, 189, 195
[50] Kallio-Tamminen 2008, 135.
[51] Bohr 1999, 30-31, 41; Kallio-Tamminen
2008, 151-152, 154, 157
[52] Heisenberg 2000, 188.
[53] Bohr 1999, 60; Kallio-Tamminen 2008,
154-155