tiistai 18. joulukuuta 2018

Teknoutopistit panevat nyt toivonsa tekoälyyn (Kanava 8/2018)



Ohessa lähteet:

Boden, Margaret: AI – Its Nature and Future. Oxford University Press, 2016
Bostrom, Nick: Superintelligence - Paths, Dangers, Strategies. Oxford University Press, 2014
Bostrom, Nick: Letter from Utopia. Studies in Ethics, Law, and Technology, Vol. 2, No. 1 (2008)
Franklin, Stan: History, Motivations, and Core Themes. Teoksessa The Cambridge Handbook of Artificial Intelligence (toim. Keith Frankish & William M. Ramsey). Cambridge University Press, 2014
Haikonen, Pentti: Tietoisuus, tekoäly ja robotit. Helsinki: Art House, 2017
Kurzweil, Ray: The Singularity is Near – When Humans Transcend Biology. New York: Viking Books, 2005
Proudfoot, Diane: Software Immortals: Science or Faith? Teoksessa Singularity Hypotheses – A Scientific and Philosophical Assessment (toim. Amnon Eden, James Moor, Johnny Søraker & Eric Steinhart). Springer, 2012
Tsiolkovski, Konstantin: Kosmitšeskaja Filosofija. Moskva: IDLi, 2004

Näyttely Tukholmassa

Näyttelyni Världen är inte ett ord Tukholman Gallery Justessa 14.12. - 16.12.







Quevedos


Teokseni espanjalaisessa Quevedos-julkaisussa, joka esittelee XXV kansainvälisen huumoritaiteiden näyttelyn satoa.



tiistai 25. syyskuuta 2018

Maailma ei ole sana


Maailma ei ole sana
The world is not a word
Мир - не слово
Maailm ei ole sõna
46 X 55 cm, öljyvärit / oil paints / масло / õlivärvid

Pimeyttä tunnelin päässä (Paatos 24.9.2018)

Nykyajan työelämää ja työttömän elämää käsittelevä kirjoitukseni Paatoksessa: http://www.paatos.fi/2018/09/24/pimeytta-tunnelin-paassa-kuvaus-nykyajan-tyoelamasta-ja-tyottoman-elamasta/

Ohessa sama teksti:

PIMEYTTÄ TUNNELIN PÄÄSSÄ – KUVAUS NYKYAJAN TYÖELÄMÄSTÄ JA TYÖTTÖMÄN ELÄMÄSTÄ

Päätin kirjoittaa työelämäkokemuksistani, koska mielestäni on tärkeää, että mediassa annettaisiin puheääni myös muille kuin ammatillisesti menestyneille. Haluan tarjoilla annoksen realismia vastapainoksi niille lukuisille tarinoille, jotka antavat vähintään rivien väleissä ymmärtää, että kaikki työelämässä riippuu itsestä, omista kyvyistä ja omasta tahdonvoimasta. Sattuman ja onnen merkitys jää pimentoon. On hyvä muistaa myös se, että elämä ei noudata tarinan logiikkaa, vaikka tapahtumia väkisin narratiivin muottiin puristetaankin.
Valmistuin vuoden 2012 alussa yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta. On ihmisiä, jotka kokevat elämänsä alkavan valmistumisesta. Itse vaistosin, että se saattaa yhtä hyvin myös päättyä siihen. Tunsin kuitenkin jonkinlaista naiivia tulevaisuudenuskoa ja toivoa, jota yleensä koetaan elämän käännekohdissa. Suoritin kaksi työharjoittelujaksoa, joiden jälkeen koin olevani valmis työelämään. Marssin te-toimistoon ja rekisteröidyin työttömäksi työnhakijaksi. Kuvittelin löytäväni töitä melko pian, vaikka tiesin kyllä, että työpaikan saaminen ei ole nykymaailmassa itsestäänselvyys korkeasti koulutetuillekaan. Minusta tuli pitkäaikaistyötön, joka on Tilastokeskuksen määritelmän mukaan vähintään vuoden ajan yhtäjaksoisesti työttömänä ollut henkilö. Olin työttömänä lähes kaksi vuotta.
Panostin työnhaussa avoimiin työpaikkailmoituksiin vastaamiseen, mikä osoittautui varsin tehottomaksi menetelmäksi. Sitran vuoden 2017 Työelämätutkimuksen mukaan ainoastaan noin neljäsosa työssäkäyvistä on saanut paikkansa avoimen ilmoituksen kautta. Erityisesti piilotyöpaikat täytetään verkostojen kautta. Sitran johtaja kannustaakin monien muiden asiantuntijoiden tavoin ihmisiä verkostoitumaan.[1] Tuttavuuksia solmiessa täytyisi siis pitää hyötynäkökohdat mielessä. Laskelmoinnin liittäminen ihmissuhteisiin on tuntunut minusta aina vastenmieliseltä, sitä paitsi se rikkoo filosofi Immanuel Kantin muotoilemaa moraalisääntöä, jonka mukaan ihmistä ei saisi käyttää välineenä, vaan häntä pitäisi aina kohdella päämääränä itsessään. Toisaalta moraalisäännöistä ei välttämättä ole apua, jos haluaa päästä elämässä eteenpäin.  Asiantuntijoiden verkostoitumispuheet kertovat epäsuorasti, että suhteilla on enemmän merkitystä kuin kyvyillä tai osaamisella. Verkostoitumisen korostuminen hyödyttää puolestaan eniten sosiaalisia ihmisiä – sekä tietenkin laskelmoivia niljakkeita, jotka ajavat omaa etuaan välittämättä itse ihmisestä, johon tutustuvat.
Joukkotyöttömyys on ihmiskunnan historiassa uusi ilmiö, sillä sitä ei tunnettu ennen teollistumisen aikakautta. Nyky-yhteiskunta on tietyllä tavalla julma syrjäyttäessään väistämättä osan ihmisistä työttömiksi ja leikatessaan heidät yhteisöstä irti. Työttömyydestä koituu monenlaisia kustannuksia, mutta työvoimareservistä on myös hyötyä ainakin työnantajille, koska se helpottaa rekrytointia ja pitää palkat kurissa. Teoreettisessa täystyöllisyyden tilassa tuottavuus laskisi, kun työpaikan menettämisen pelko ei motivoisi työllisiä ponnisteluihin. On tosiasia, että tietty osuus työvoimaan kuuluvista joutuu joka tapauksessa olemaan työttömänä. Eikö olisi parempi, jos työttömäksi päätyneet tyytyisivät osaansa tai jopa nauttisivat siitä? Se ei käy, koska työttömyys on sosiaalisesti hyväksyttävää vain silloin, kun siitä kärsii ja tuntee syyllisyyttä. Tässä kohtaa moraali astuukin esiin; tavallisesti se astuu silloin kun kyse on toisista kuin itsestä. Työ on moraalinen arvo, jonka noudattamisesta ei saa lipsua. Sillä ei ole väliä, että tekeekö moraalisesti epäilyttävää työtä, tärkeää on se, että tekee työtä.
Työhakemusten lähettelyn lisäksi yritin työllistää itseäni eri tavoin. Ehkä sitä voisi nimittää puuhasteluksikin. Kokeilin, että olisiko minulla rahkeita kääntäjäksi. Käänsin pitkät pätkät erästä romaania ja lähetin siitä näytteitä kustantajille, mutta kaupallisen potentiaalin puutteen vuoksi ne eivät innostuneet hankkeesta. Panostin taideharrastukseeni ja sain myytyä jonkin verran sarjakuviani ja taidettani lehtiin. Onneksi nykyinen lainsäädäntö sallii työttömän tienata taskurahoja tukia menettämättä. Koska näytti siltä, etten saa töitä omalta alaltani, suuntasin katseeni muualle. Suoritin hygienia- ja anniskelupassit, olihan minulla jonkinlaista kokemusta kahvilatyöstä. Ajattelin, että voisin hyvin työskennellä jonkin aikaa baarimikkona. En kuitenkaan tiennyt kursseille ilmoittautuessani, että Suomen lainsäädäntö rajasi minulta potentiaalisia työpaikkoja pois huomattavissa määrin. Alkoholin anniskelu katsotaan nimittäin siinä määrin vastuulliseksi tehtäväksi, että A-oikeuksin varustetun paikan tiskin takana pitää olla lain mukaan aina vähintään yksi henkilö, jolla on vastaavan hoitajan pätevyys. Alkoholilain säännösten noudattamista valvovan vastaavan hoitajan pätevyyden saa kahden vuoden työkokemuksen kautta tai valmistumalla ravitsemusalan oppilaitoksesta. Pätevyyden hankkineet ovat ymmärrettävästi etusijalla työnhaussa. Siinä eivät passit auta, eivätkä edes viisumit.
Jääväthän jäljelle kuitenkin kahvilat, ja niihin hakemuksia pääasiassa lähetinkin. Tuloksetta. Mielessäni alkoi kangastella paluu opiskelijaksi. Hakeuduin avoimen yliopiston biologian kursseille. Luonnontieteilijöidenkään työllistymistilanne ei ole paras mahdollinen, mutta minulla on paha tapa opiskella asioita jotka kiinnostavat itseäni sen sijaan, että puntaroisin niiden hyötyjä ja haittoja työllistymisen näkökulmasta.
Eesti, Eesti (kaipaan sinne perkeleesti)
Minusta alkoi tuntua siltä, että kävelin pimeässä tunnelissa, jonka päässä ei näkynyt valoa, ja jos näkyikin, johtui se vastaantulevasta junasta. Näytti siltä, ettei minulla ole Suomessa tulevaisuutta. Olin päässyt koko työttömyyskautenani ainoastaan kahteen paikkaan työhaastatteluun. Molemmat paikoista sijaitsivat Pietarissa, ja ne olivat muistaakseni ainoat ulkomaiset paikat, joita olin hakenut. Suomessa minua haastatteli yksi paikka, te-toimisto, mutta en laske sitä mukaan, sillä en ollut siellä avoimen ilmoituksen perusteella, vaan se otti minuun itse yhteyttä. Kun kerran näytti siltä, että en työllisty Suomeen, niin oli pyrittävä ulkomaille. Suuntasin katseeni etelänaapuriin ja löysin ilmoituksen, jossa haettiin suomenkielistä tekstinkäsittelijää Tallinnaan. Sain paikan Virosta heti ensi yrittämällä.
Minut työllistänyt yritys toimi mediaseurannan alalla. Kyseessä oli norjalainen yritys, jonka Viron toimipisteessä toimivat Suomen, Ruotsin ja Norjan osastot. Suomen osasto seurasi Suomen mediaa alihankintana suomalaisyritykselle, joka myöhemmin osti koko firman. Monet yritykset toimivat nykyään globaaleina verkostoina, ja meidän firmamme toimintaa voi pitää tästä hyvänä esimerkkinä. Osastomme tuotantoprosessissa materiaalit kulkevat Viron, Intian ja Norjan kautta Suomeen. Olin joutunut globalisaation pyörteisiin.
Päädyin noin viisitoistahenkiseen tiimiin, jonka jäsenet olivat pääasiassa korkeakoulutettua väkeä. Koko porukka oli tuotantojohtajaa, tiiminjohtajaa ja hakukoneen toiminnasta vastannutta henkilöä lukuunottamatta tuotantotyöntekijöitä. Tuotanto tarkoitti käytännössä sitä, että seurasimme mediaa ja kirjoitimme asiakkaita kiinnostavista jutuista tiivistelmiä. Asiakkaat olivat tyypillisesti yrityksiä tai julkisen puolen toimijoita, jotka halusivat seurata omaa tai toimialansa julkisuutta. Osa työntekijöistä seurasi sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, osa radiota ja televisiota. Itse sijoituin tuotantotehtäviin painetun median puolelle. Lisäksi teimme myös relevanssikontrollia, jossa tarkistetaan ovatko hakukoneen järjestelmään tuomat jutut relevantteja asiakkaan kannalta. Nämä jutut menevät asiakkaille suoraan leikkeinä. Pääpaino oli kuitenkin tiivistelmien kirjoittamisessa, jota teimme tavallisesti koko työpäivän.
Kirjailija-filosofi Jaan Kaplinskin mukaan elämme tiivistelmien, yhteenvetojen, johdantojen ja lyhyitten uutisraporttien aikaa.[2] Alati paisuva tietomäärä vaatii filtteröimistä ja tiivistämistä. Sanomalehtitekstit ovat usein jo itsessään tiivistelmiä poliitikkojen ja muiden tunnettujen henkilöiden puheista. Meidän tehtävämme oli pusertaa kasaan tuota tekstiä entisestään, tehdä tiivistelmistä tiivistelmiä. Kaplinskin mukaan oletamme, että tekstejä on aina mahdollista lyhentää. Oletuksemme mukaan tekstit koostuvat tärkeästä ja vähemmän tärkeästä, ja niistä on mahdollista uuttaa perimmäinen sisältö esille. Sanomalehtitekstien kohdalla näin usein onkin. Harjaantunut tiivistelmäntekijä erottaa tekstistä nopeasti tärkeimmät kohdat, eikä hänen tarvitse näin ollen lukea koko artikkelia. Kaplinski sanoo, että kuvamme maailmasta muuttuu yhä epäsuoremmaksi ja välillisemmäksi, koska nojaamme yhä enemmän tiivistelmiin.
Konesydämet
Tiivistelmänkirjoittaja voi kuulostaa erikoiselta ammatilta ja sitä se myös on. Paukutimme järjestelmään tulevista artikkeleista tiivistelmiä tiuhaan tahtiin. Kokemuksen karttuessa ote muuttui mekaaniseksi ja koko prosessi ikään kuin automaattiseksi. Kukin raportoi päivän lopuksi tekemiensä tiivistelmien määrän. Tiimille oli asetettu korkeat tuotantotavoitteet, joiden täyttämiseksi meidän oletettiin ponnistelevan. Aluksi oikoluimme toistemme kirjoittamia tiivistelmiä, mutta ajankäytön tehostamiseksi käytännöstä luovuttiin jonkin ajan kuluttua kokonaan. Yhdessä vaiheessa meidän oli harjoiteltava kymmensormijärjestelmää, jotta voisimme hakata näppäimistöä entistä tehokkaammin. Sanalla sanoen noudatimme tehdastyön logiikkaa toimistomiljöössä.
Vaikka työskentelimme tietokoneella ja käsittelimme tietoa, tuntui työ hyvin mekaaniselta ja konemaiselta. Kiinalainen taolaisfilosofi Zhuangzi (369-286 eKr.) kirjoitti jo muinoin erään hahmonsa suulla, että konetta käyttävä ihminen alkaa toimimaan itse koneen tavalla.[3] Tällaisella ihmisellä on konesydän. Ihanteellinen työntekijä olisikin robotti, mutta keinoäly ei ole tarpeeksi kehittynyt tuottamaan tiivistelmiä. En tiedä, oliko meillä konesydämet, mutta emme taatusti päässeet lähemmäksi Taoa.
Sosiologi Harry Braverman on kirjoittanut toimistotyön muuttumisesta tehdasmaiseksi ja valkokaulustyöläisten proletarisoitumisesta.[4] Tällä hän viittaa toimistotyöläisten työtehtävien yksinkertaistumiseen ja niiden haastavuuden vähenemiseen. Myös meillä koulutetut ihmiset oli pantu hukkaamaan inhimillisiä resurssejaan työhön, joka ei periaatteessa vaatinut muuta kuin luku- ja kirjoitustaitoa. Luonnollisesti meidän piti myös ymmärtää lukemamme, mikä ei yleensä ollut kovin hankalaa, sillä kyse oli lehtiartikkeleista. Samaan aikaan puhutaan, että nykyaikainen työ ja vaikkapa paljon mainostettu ”digitalisaatio” vaatii työntekijältä entistä enemmän koulutusta ja henkistä kapasiteettia.
Jos tieto käsitetään yksipuolisesti informaatioksi, niin elämme kiistatta tietoyhteiskunnassa. Nykyajan työssä käsitellään paljon informaatiota, mutta itse työ ei välttämättä vaadi tekijältään yhtään sen enempää tietämystä ja ymmärrystä kuin ennenkään. Minusta tuntui, että yrityksemme tuotantotyöntekijä oli kuin moderni versio Nikolai Gogolin Päällystakki-novellin päähenkilöstä Akaki Akakijevitšista. Kyseisen mitättömän pikkuvirkamiehen tehtävänähän oli kirjoittaa tekstejä puhtaaksi. Olimme harpanneet askeleen eteenpäin, tuotimmehan jäljennösten sijasta tiivistelmiä. Toisaalta meiltä oli evätty sekin vähä mahdollisuus persoonalliseen kädenjälkeen, mikä käsin kirjoittavalla Akakilla oli. Erona oli myös suhde työhön. Tuskin yksikään tuotantotyöntekijöistämme rakasti työtään niin kuin Akaki.
Bravermanin mukaan henkisistä prosesseista tehdään toistuvia ja rutiininomaisia, jolloin nopeus ja näppäryys hallitsevat työprosessia kokonaisuutena. Tämän saattoi kokea meidän työssämme. Suorituksemme muutettiin numeroiksi samoin kuin tehtaassa, mikä mahdollistaa matemaattisen kontrollin asettamisen. Toimistotyö ja suorittava työ tulevat samalle viivalle. Braverman kirjoitti jo 1970-luvulla, että jako duunareihin ja valkokaulustyöläisiin on vanhentunut, eikä sille ole käyttöä nykyaikaisessa työelämässä.
Vieraantuminen työprosessista ja työn tuloksista
Työmme muistutti monessa suhteessa vanhan ajan tehdastyötä, mutta yksi keskeinen seikka erottaa meitä entisajan tehdastyöläisistä. Työelämään on saapunut uusi vaatimus, joka edellyttää työntekijän sitovan persoonansa työhön. Valtiotieteilijä Jussi Vähämäen mukaan nykyajan työläisen työ on hänen koko persoonallisuutensa.[5] Vanhan työn tekijä kehittää persoonallisuuttaan vapaa-ajallaan, ja on mielissään päästessään töistä kotiin. Uusi työläinen sen sijaan kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä, jonka tuotteet koetaan persoonallisuuden ilmauksiksi. Työläisen kokema vieraantuminen syvenee, jos hän ei kykene olemaan työssä sielullaan mukana.
Vieraantuminen on käsite, jonka Karl Marx nappasi G.W.F. Hegeliltä ja kehitti siitä nykyisin hyvin tunnetun version. Marx tarkoittaa vieraantumisella työn ja ihmisluonnon välisen suhteen vääristymistä. Kapitalismissa työ ei ole päämäärä itsessään, vaan siitä on tullut pelkkä väline rahan ansaitsemiseksi (uusi työ siis uskottelee olevansa muutakin). Työläinen on vieraantunut työprosessista, sillä hän ei työskentele omien ideoidensa mukaan tai tyydyttääkseen suoraan omia tarpeitaan. Lisäksi hän on vieraantunut työn tuotteista, koska ne eivät kuulu hänelle, vaan kapitalistille, joka voi käyttää niitä mihin haluaa. Massatuotanto poistaa tuotteesta persoonallisen kädenjäljen, joka on käsityöläisten tuotteille leimallista. Vieraantunut työläinen tuntee olonsa kotoisaksi ainoastaan vapaa-ajalla.[6]
Osa työntekijöistämme kärsi vieraantumisesta, koska he kokivat, että heidän tekemällään työllä ei ollut merkitystä, eivätkä he päässeet toteuttamaan itseään. Minua suojeli kärsimykseltä vanhan työn tekijän mielenlaatu. Mielsin työn välttämättömäksi pahaksi ja ajattelin, että voin jättää itseni toteuttamisen vapaa-ajalle. Sopeuduin persoonattomaan vanhaan työhön, kun taas vieraantumisesta kärsineet kollegani kaipasivat merkitystä tarjoavaan nykyaikaiseen työhön, jossa ihminen voi kokea olevansa muutakin kuin toisten tahojen työkalu.
Vieraantumistamme ruokki se, että emme nähneet omien kättemme jälkiä. Meillä ei ollut kuin osittainen kosketus asiakkaalle menevään lopputuotteeseen. Työssä ei myöskään tule tunnetta edistymisestä, vaan se synnyttää pikemmin kokemuksen loppumattomuudesta – järjestelmään tulee lisää ja lisää artikkeleita työstettäväksi. Verkostomainen yhtiömalli kiihdyttää vieraantumista, koska yksittäisen työläisen on hankala hahmottaa koko tuotantoprosessia, joka on pirstottu eri maihin erilaisiksi tehtäviksi. Luulen, että meidän vieraantumisemme on vielä pientä siihen verrattuna, mitä omaa osaansa prosessissa hoitavat intialaiset ja suomea osaamattomat virolaiset kokevat suomenkielisten artikkeleiden äärellä.
En ollut ylpeä työni tuloksista, enkä kokenut työtämme ylipäänsä tarpeelliseksi. Joku voi  ajatella, että jos työstä ollaan valmiita maksamaan, niin silloin se on tarpeellista. Toisaalta aggressiivisella myynnillä saadaan myytyä vaikka hiekkaa Saharaan. Kuvaavaa on, että osa asiakkaistamme on ”nukkuvia asiakkaita”, joihin ei mielellään oteta yhteyttä. Syynä on pelko siitä, että kyseiset asiakkaat saattaisivat havahtua miettimään, että mitä sitä onkaan tullut tilattua ja katkaista sopimuksen.
Kuvaukseni voi kuulostaa synkältä, mutta kaikesta huolimatta tuntemukseni olivat positiiviset, sillä työpaikka oli nostanut minut pohjalta. Bussipysäkillä kanssani jutellut vironvenäläinen mies kysyi klassiseen tapaan, että “onko elämä täällä Virossa parempaa”. Saatoin vilpittömästi vastata, että ainakin oma elämäni on parempaa. Viron työlainsäädännöstä löytyy jopa sellainen etu, että työntekijällä on oikeus käyttää opintoihin vuodessa 20 päivää täydellä palkalla. Työnantaja tietenkin vaikeni tästä mahdollisuudesta, mutta onneksi eräs kollegani havaitsi seikan, ja pääsin itsekin viettämään opintovapaita. Tilanteeni helpottui huomattavasti vuoden töissäolon jälkeen, kun hakukoneesta vastaava henkilö lähti pois ja siirryin hänen paikalleen. Siitä eteenpäin minun ei tarvinnut tehdä tuotantotyötä kuin puolet päivästä. Myös muut tuotantotyöntekijät saivat itselleen uudelleenjärjestelyiden myötä uusia vastuita, mikä vähensi työn monotonisuutta. Uusiin tehtäviini kuuluivat hakukoneen ylläpito, optimointi ja kehitys sekä hakusanamääritysten ohjelmointi. Mikä parasta, suorituksiani ei voitu arvioida numeerisesti. Lisäksi pääsin tekemään ajattelutyötä ja harjoittamaan ongelmanratkaisukykyäni, mikä oli täysin uutta. Muutosten myötä myös työntekijöiden nimikkeitä vaihdettiin. Tuotantotyöntekijät ja hakukoneesta vastaava työskentelivät aluksi assistentin nimikkeellä (vaikka työilmoituksessa puhuttiin tekstinkäsittelijästä). Koko porukasta päätettiin nyt tehdä asiantuntijoita. Uusi nimike näyttää ainakin paremmalta CV:ssä, joskin asiantuntija on kärsinyt nimikkeenä inflaatiosta runsaan käytön vuoksi.
Persoona arvioinnin kohteena
Vanhan ajan työssä tärkeintä oli, että hoiti työnsä hyvin ja tunnollisesti. Persoonaan ei kiinnitetty rekrytoinnissa ja työssä vastaavaa huomiota kuin nykyään. Millainen persoonallisuus on ihanteellisella työntekijällä? Nykyajan työelämässä arvostetaan samoja temperamentin ja persoonallisuuden piirteitä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Arvossaan ovat sosiaalisuus, aktiivisuus, rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuus, jotka ovat kaikki synnynnäisiä temperamenttipiirteitä. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan persoonallisuus on noussut työelämässä keskeiseen rooliin, vaikka tosiasiassa temperamentin merkitys työelämässä on paljon vähäisempi kuin sosiaalisissa suhteissa tai perhe-elämässä.[7] Persoonallisuus ei ennusta ihmisen toimintaa tai päätöksentekoa töissä kuin hyvin heikosti. Rekrytoinnissa suositaan todistetusti ekstrovertteja, vaikka ei ole olemassa työpsykologista tutkimusta, jonka mukaan he olisivat introverttejä parempia työntekijöitä. Hyvin yleinen virhe on myös sosiaalisuuden samaistaminen sosiaalisiin taitoihin.[8]
Ihmisen persoona joutuu usein arvioinnin kohteeksi, vaikka se ei olisi oikeutettua tai järkevääkään. Työelämässä suosittuja persoonallisuustestejä en ole joutunut tekemään, mutta sen sijaan olen ollut kehityskeskusteluissa, joissa tunnetusti käsitellään osaamisen ja käyttäytymisen lisäksi myös persoonaa. Persoona saattaa olla jopa pääroolissa. Meillä palkankorotuksen perusteet oli jaettu ”koviin” ja ”pehmeisiin” kriteereihin, ja molempia niistä vaadittiin. Kovia kriteereitä olivat itse työsuoritukseen liittyvät asiat, kun taas pehmeisiin kriteereihin luettiin henkilökohtaiset ominaisuudet ja aktiivisuus. Periaatteessa tällainen käytäntö voi johtaa siihen, että työntekijän on muutettava persoonallisuuttaan saadakseen palkankorotuksen.
Persoonaan käyvien vaatimusten lisäksi työnantajat tai esimiehet voivat haluta, että heistä pidetään. Meillä tämä ilmeni siten, että tiimimme joutui vastaanottamaan kritiikkiä palaverissa osoittamastaan ”vihamielisestä asenteesta”. Suomesta oli saapunut ihmisiä esitelmöimään meille. Kukaan ei sanonut esitelmöitsijöille mitään poikkipuolista, mutta kuulijoiden ilmeistä ja kehonkielestä saattoi hyvinkin mahdollisesti lukea totaalisen kyllästyneisyyden. Ilmapiiri oli kireä, sillä ihmiset halusivat päästä jatkamaan töitänsä. Suomalaisyrityksen edustajat edellyttivät meiltä mieliksi olemista, vaikka heidän puoleltaan meidän työntekijöitämme kohdeltiin kuin halpaa makkaraa ollessamme alihankintasuhteessa.
Sivutöitä
Varsinaisen työni ohessa olen tehnyt myös jonkin verran sivutöitä. Maltalle muuttanut entinen kollegani kysyi, että kiinnostaisiko minua myydä blogitekstejä hänen työnantajalleen. Mikä ettei. Blogien ainoana kriteerinä oli näyttää siltä, että joku voisi oikeasti kirjoittaa sellaisen. Aihe oli vapaa. Toiminnan tarkoituksena oli mainostaa kiertoteitse uhkapelisivustoja ja nostaa niiden sijoitusta hakukoneen hakutuloksissa. Muokkasin blogiteksteiksi koulutöitäni ja pätkiä aiemmin kääntämästäni romaanista. Tässä meillä on oivallinen ajankuva: kaunokirjallisuuden kääntämisestä maksetaan vasta silloin kun sitä käytetään uhkapelien mainostamiseen. Kaikki työ on arvokasta.
Myöhemmin sain eräältä nettipeliyritykseltä tarjouksen maksetun artikkelin julkaisemisesta omassa blogissani. Olin kasvattanut moraalista selkärankaa sen verran, että saatoin kieltäytyä ehdotuksesta.
Myin myös jonkin verran sarjakuviani lehtiin, ja pääsin yhden lehden vakituiseksi pilapiirtäjäksi. Kyseinen lehti oli hakenut pilapiirtäjää ilmoituksella, joka osui sattumalta silmiini. Sain kuulla (tai lukea) ensimmäistä kertaa maagiset sanat ”olet juuri etsimämme henkilö”. Haku oli sikäli poikkeuksellinen, että pätevyytensä saattoi osoittaa suoraan liittämällä sähköpostiin näytteitä osaamisestaan.
Työelämän lyhytjänteisyys
Kahden ja puolen vuoden työskentelyn jälkeen sain huomata olevani suomalaisten tiimin toiseksi kokenein jäsen. Alkuperäisestä kokoonpanosta kaikki olivat siirtyneet muualle joukon ainoaa virolaista lukuunottamatta. Työvoiman vaihtuvuus on siis varsin suurta. Sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan lyhyen tähtäyksen mielenlaatu on korvannut työelämässä pitkän tähtäyksen mielenlaadun.[9] Henry Ford nosti aikoinaan työntekijöidensä palkkoja, koska halusi rajoittaa työvoiman vaihtuvuutta (ei suinkaan siksi, että nämä olisivat kyenneet ostamaan Fordin autoja, kuten hän piruillakseen sanoi). Nykyisin kukaan ei odota tekevänsä koko työuraansa saman yrityksen palveluksessa. Jatkuvassa muutostilassa oleviin organisaatioihin on myös vaikea luottaa. Meidän yrityksessämme tapahtuneet uudelleenjärjestelyt ja irtisanomiset koskivat lähinnä muita yksiköitä, ja tiimimme rivityöntekijät olivat suojassa leikkurilta.
Työmme oli luonteeltaan väliaikaista, eikä työnantajammekaan kaiketi oleta, että kukaan tekee tuotantoyksikössä kovin pitkää uraa. Työpaikkani ei tarjonnut perspektiiviä eikä etenemisen tai kehittymisen mahdollisuuksia. Nykyajan työlle poikkeuksellisesti työsopimukseni ei ollut määräaikainen, vaan toistaiseksi voimassa oleva. Oloni muuttui tukalaksi sen jälkeen kun ruuvia kiristettiin ja minulle siirrettiin lisää tuotantotehtäviä. Aloin pohtia irtisanoutumista.
Tehtailin työhakemuksia Suomeen, mutta menestys oli kansainvälisestä työkokemuksesta huolimatta totutun laihaa. Jatkoin töissä kitkuttelua siihen asti kunnes löysin lupaavan oloisen jatkokoulutuksen, jonka järjestäjiä olivat te-toimisto ja yliopisto. Koulutus alkaisi pian opiskelijavalinnoista tiedottamisen jälkeen. Tiukka aikataulu edellytti irtisanoutumista. Opiskelijavalinnat tehtiin hakulomakkeen perusteella, joten valintakriteerinä oli ilmeisesti sopivuus. Hakemusten käsittelijät eivät katsoneet minua sopivaksi, sillä en saanut kutsua edes haastatteluun. Näin te-toimisto sai luotua uuden työttömän, vaikka sen funktio on kaiketi päinvastainen. Mieleeni tuli Venäjän pääministerin Viktor Tšernomyrdinin letkautus, jolla hän kommentoi vuonna 1993 toteutettua rahauudistusta: ”haluttiin parempaa, mutta kävi niin kuin aina ennenkin.”
Jos noudattaisin perinteisen narratiivin mallia, niin esittäisin kokemukseni ja toimintani loogisena ketjuna. Lisäksi kertoisin kasvaneeni ihmisenä. Elämän kaoottisuudessa loogisuus ja järjestys on usein kuviteltua, ja kyse saattaa myös tässä tapauksessa olla pikemmin harhapolusta. En usko, että olen kasvanut ihmisenä, ellei kyynisyyden lisääntymistä lasketa kasvamiseksi. Viisaammaksi olen varmasti muuttunut, mutta harvapa sitä tyhmenee vanhetessaan. On paljon moitteettomia ja päteviä ihmisiä, jotka eivät saa edes työpaikkaa kotimaastaan, saati menestyisivät ammatillisesti. Tällaisia väliinputoajia tapasin Virossa. He olivat ajautuneet tekemään työtä, jonka olemuksen kiteytin lähtöhaastattelussani älyllisesti halventavaksi henkisten resurssien tuhlaukseksi. Olemme aina lukemattomien itsestämme riippumattomien tekijöiden armoilla, mutta katkeraksi ei silti kannata ryhtyä. Yritän pitää mielessä stoalaisfilosofi Senecan viisauden, jonka mukaan meidän kannattaa suhtautua kaikkeen, mitä meille tapahtuu, ikään kuin olisimme halunneetkin sitä.

Lähteitä:
Bauman, Zygmunt: Notkea moderni. Tampere: Vastapaino, 2002
Braverman, Harry: Labor and Monopoly Capital: The Degradation of Work in the Twentieth Century. New York: Monthly Review Press, 1998
Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009
Keltikangas-Järvinen, Liisa: “Hyvät tyypit”: temperamentti ja työelämä. WSOY, 2016 (e-kirja)
Ritzer, George: Sociological Theory. Boston: McGraw-Hill, 2011
Vähämäki, Jussi: Kuhnurien kerho: vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto, 2003
Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006
www.sitra.fi

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)
  1. https://www.sitra.fi/uutiset/tyoelamatutkimus-2017-yli-puolet-suomalaisista-vahtanut-ammattia-tai-alaa/
  2. Kaplinski 2009, 18-20, 36-37
  3. Zhuangzi 2006, 119
  4. Braverman 1998, 217-218, 224-225
  5. Vähämäki 2003, 17, 61, 111
  6. Ritzer 2011, 53-56
  7. Keltikangas-Järvinen 2016, s.l.
  8. ibid
  9. Bauman 2002

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Digitaalinen yin yang


Digitaalinen yin yang
Digital Yin Yang
Цифровой инь и ян
Digitaalne yin yang
数字
Akryylit/acrylics/акрил/akrüülid, 40 cm

torstai 31. toukokuuta 2018

Homunculus


24 X 30 cm / öljyvärit, kangaspahvipohja / oil paints, canvas panel / масло, холст на картоне / õlivärvid, lõuend papil

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Punainen taulu


Punainen taulu
Red Painting
Красная картина
Punane maal
40 X 30 cm, akryylit / acrylics / акрилы / akrüülid

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Sosiaalinen kuolema


Sosiaalinen kuolema
Social Death
Социальная смерть
Sotsiaalne surm
33 X 24 cm, akryylit / acrylics / акрилы /akrüülid

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Arvoitukselliset silmät

Arvoitukselliset silmät
Enigmatic Eyes
Загадочные глаза
Mõistatuslikud silmad

perjantai 9. helmikuuta 2018

Kuvitus


Tein kuvituksen Peruste-lehden helmikuun numeroon, jonka teemana on ruoka.
Illustration for journal Peruste
Иллюстрация для журнала Peruste
Illustratsioon ajalehele Peruste

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Matka maailmankaikkeuden keskipisteeseen


Matka maailmankaikkeuden keskipisteeseen
Journey to the Centre of the Universe
Путешествие к центру Вселенной
Reis universumi südamesse
40 X 50 cm, öljyvärit / oil paints / масло / õlivärvid

tiistai 30. tammikuuta 2018

Tietäjä ei puhu, puhuja ei tiedä (Nuori Voima 29.1.2018)

Kieltä käsittelevä kirjoitukseni Nuoressa Voimassa: https://nuorivoima.fi/lue/essee/tietaja-ei-puhu-puhuja-ei-tieda
Ohessa teksti lähdeviitteineen:


Länsimaisessa filosofiassa on totuttu ajattelemaan, että maailma voidaan järjestää hierarkkisiin käsitteisiin, jotka kuvaavat todellisuutta yhä tarkemmin. Suomalais-ugrilaisten kielten juuret ovat kuitenkin toisaalla, meditatiivisessa kulttuurissa, jossa maailma on rinnakkaisten ja sisäkkäisten merkitysten kokonaisuus.

Anssi Ylirönni

Amazonilla elävä pirahã-heimo nousi tiedemaailman tietoisuuteen vuonna 2005, kun kielitieteilijä Daniel Everett julkaisi mullistavat tutkimustuloksensa. Everett oli asunut heimon luona parikymmentä vuotta ja opetellut ensimmäisenä ulkopuolisena täydellisesti pirahã-kielen. Kielessä oli poikkeuksellista muun muassa se, ettei siinä ollut lainkaan numeraaleja eikä minkäänlaisia kvantifioimisen käsitteitä. Heimon jäsenet eivät kyenneet Everettin ja hänen vaimonsa pitkäkestoisessa opetuksessa oppimaan yksinkertaisiakaan laskutoimituksia, eikä se suinkaan johtunut älyn tai motivaation puutteesta.[1]

Kielten ja kielikuntien välisiä eroja ei kannata sivuuttaa mitättöminä, koska kieli vaikuttaa ajatteluumme ja kognitioomme. Jokainen kieli katsoo ja kuvailee maailmaa omalla tavallaan.[2] Kielirelativismi on kiistelty kanta, mutta tutkimus näyttää sen osittain todeksi.[3]
Kieli on ollut filosofiassa suosittu aihe, mutta tarkastelun kohteena on tavallisesti ollut kieli sinänsä, ei mikään yksittäinen kieli. Tieteilijät eivät ole tavanneet pitää kielten keskinäisiä eroja merkittävinä, eikä niiden vaikutusta ajatteluun tai kognitioon juuri tutkittu ainakaan ennen 1990-lukua.[4]

Everettin tutkimus näyttääkin kumoavan kielitieteessä vaikutusvaltaisen, Noam Chomskyyn henkilöityvän universaalin kielioppiteorian, jonka mukaan kaikilla maailman kielillä on käytännössä yhtenevät periaatteet ja yhteinen kielioppi. Usko universaaliin kielioppiin on johtanut tieteessä valtakielten, erityisesti indoeurooppalaisten kielten korostumiseen. Esimerkiksi Chomsky ja hänen seuraajansa ovat pyrkineet selittämään kaikki maailman kielet englannin kielen syvärakenteita tutkimalla.[5]

Virolainen teologi, runoilija, folkloristi, etnologi ja filosofi Uku Masing, joka hallitsi noin 60 kieltä, ajatteli, että vakavasti otettava kielitieteilijä ei rajoitu indoeurooppalaisiin kieliin. Masingin esimerkin mukaisesti haastan tässä esseessä indoeurooppalaisten kielten valta-aseman ja tarkastelen suomalais-ugrilaisia tai uralilaisia kieliä ja niiden vaikutusta ajatteluumme. Taustalla vaikuttaa myös toinen virolaisajattelija, kirjailija, runoilija ja kääntäjä Jaan Kaplinski, joka käsittelee esseetuotannossaan muun muassa kielifilosofiaa, itämaista ajattelua, uskontoa ja ympäristökysymyksiä.

***

Kaplinskin mukaan kulttuurit voidaan asettaa janalle, jonka toisessa päässä on kommunikatiivinen ja toisessa meditatiivinen kulttuuri. Kommunikatiivisessa kulttuurissa uskotaan kielen ja maailman täydelliseen vastaavuuteen ja meditatiivisessa jatkuvasti muuttuvaan maailmaan, jonka tarkka kuvaaminen on mahdotonta.[6]

Sekä Masing että yleisen semantiikan opin kehittänyt kielitieteilijä ja filosofi Alfred Korzybski ovat verranneet kieltä karttaan. Kommunikatiivisessa kulttuurissa kartta samaistetaan maastoon eli todellisuutta pidetään isomorfisena kuvauksensa kanssa. Vielä radikaalimpaa on ajatella, että todellisuus itse on jossain mielessä kielellinen.

Kaplinskin mukaan länsimaista ajattelua on hallinnut käsitys siitä, että merkit sisältävät kaiken tärkeimmän tiedon maailmasta. Raamatussa kerrotaan, miten Jumala loi maailman sanojen ja merkkien avulla: hän sanoi ”tulkoon valo”, ja valo tuli. Johanneksen evankeliumi puolestaan alkaa sanoilla ”Alussa oli Sana” (joskin kreikankielisen alkuperäistekstin logos tarkoittaa muutakin kuin sanaa).[7]

Seemiläiset ja indoeurooppalaiset ovat halunneet saada selville, miten Jumala tai ensimmäinen ihminen on nimittänyt asioita, sillä he ajattelivat nimitysten olevan oikeita ja täydellisiä. Teologit ovat pohtineet, mistä Raamatun alussa asioita nimeävä Aatami sai tietoonsa oikeat nimet.[8]
Tällainen usko antaa merkeille jumalallisen merkityksen ja johtaa käsitykseen, jonka mukaan koko kaikkeus kätkeytyy merkkeihin ja sanoihin. Kieli ei peilaa todellisuutta, vaan todellisuus peilaa primaarista merkkien maailmaa.[9]

Ajatus sai syvällisen ilmaisun Platonin ideaopissa: Kaplinskin tulkinnan mukaan Platonin ideat ovat sisällöltään merkkejä. Samaa ajatusta heijastavat Pythagoraan käsitykset, joiden mukaan maailman pohjana ovat luvut ja niiden suhteet. Aristoteles puolestaan piti asian olemusta ja määrittelyä melkeinpä samana asiana. Heprean ja kreikan kielissä jokaisella sanalla oli lukuarvo, ja niiden yhdistelystä ja vertailusta kehittyi gematria eli lukumagiikka, jota kabbalistit ja eräät muslimimystikot harjoittavat edelleen.[10]

Toisaalta Pythagoraan teoriat ja gematria ovat omalta osaltaan vieneet kehitystä kohti tieteellistä maailmankuvaa. Matematiikka ja fysiikka eivät ole kaukana käsityksestä, jonka mukaan lukujen kieli voi paljastaa maailman salaisuuden.

Muun muassa Albert Einstein uskoi siihen, että yksi kaiken teoria voisi kuvata koko todellisuuden loppuun asti. Uskoa kaiken teoriaan voi pitää platonistisena, sillä se näkee todellisuuden ideoiden joukkona. Tälle vastakkaisen filosofian mukaan todellisuus ei koostu ideoista, vaan synnyttää niitä. Ideat ovat lähtöisin todellisuudesta, joka ei ole niiden kanssa identtinen.[11]

***

Kommunikatiivinen ja meditatiivinen kulttuuri kohtasivat, kun ensimmäiset eurooppalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Kiinaan. Lähetyssaarnaajat joutuivat usein huomaamaan, ettei heidän sanomaansa ymmärretty. Kristityn teologian peruskäsitteille (kuten Jumala tai henki) ei ollut hyviä vastineita kiinan kielessä[12].

Myös Daniel Everett oli alunperin lähetyssaarnaaja, mutta kävi lopulta niin, että hän itse luopui uskostaan, kun taas pirahãt pysyivät omassaan. Everettillä oli vaikeuksia kommunikoida uskostaan heimon kanssa, koska pirahãt uskoivat vain sen, mitä näkevät tai kertoja on nähnyt. Pirahãt puhuvat vain konkreettisista asioista, joita hengetkin ovat, sillä he kokevat näkevänsä niitä.[13]

Siinä missä kommunikatiivisen kulttuurin realismi tavoittelee universaaleja käsitteitä, meditatiivisessa kulttuurissa vallalla on nominalismi, jonka mukaan käsitteillä ei ole itsenäistä olemassaoloa. Nominalismi hallitsee niin taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa, joista se on ulottunut myös kungfutselaisuuteen ja uuskungfutselaisuuteen. Kiinalainen taolaisajattelija Zhuangzi on sanonut, että sanat eivät ole todellisuuden isäntiä vaan vieraita. Meditatiivisessa kulttuurissa ihmiset ovat tietoisempia kielen epätäydellisyydestä ja kiinnostuneempia ei-kielellisestä kommunikaatiosta.[14]

Meditatiivisen kulttuurin ominaispiirteet välittyvät myös merkkijärjestelmässä: ikonografinen kirjoitus ei pyri eristämään sanoja ja kuvia toisistaan. Semiootikko Valdur Mikitan mukaan Kiinan ja Japanin merkkijärjestelmää voi nähdä myös muualla kulttuurissa ja taiteessa: kamppailulajit ja meditaatioharjoitukset jäljittelevät kirjoitusmerkkien muotoja.[15]

Aakkoskirjoitus puolestaan on pikemmin eristävä kuin yhdistävä merkkijärjestelmä. Kuvan ja sanan välillä on kuilu, vaikka ihmisen kokemuksessa ja luonnollisessa kielessä ne ovat yhtä.[16]
Meditatiivisessa kulttuurissa totuus ei löydy kirjoista vaan henkilökohtaisesta kokemuksesta, jota ei voi kommunikoida ihmiselle, jolta sama kokemus puuttuu. Itämaisten mystikoiden mukaan totuuden sanallistamisyritykset johtavat helposti vääristymisiin ja väärinymmärryksiin. Erityisesti Laozi on korostanut sitä, että totuutta ei ole mahdollista ilmaista sanoin: ”Tietäjä ei puhu, puhuja ei tiedä”[17]. Myös Zhuangzi on siteerannut tätä kuuluisaa väitettä kirjoituksissaan.
Ei-puhuminen tai puhumattomuus ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita aktuaalista puheen puuttumista. Filosofi Margus Ott muistuttaa, että siinä tapauksessa kyse olisi paradoksista: meillä olisi teksti, joka puhuu, että ei saa puhua[18].

Ajatusta havainnollistaa Zhuangzin tietämisen käsite. Tietämistä on kahdenlaista: heikkoa ja vahvaa. Ihminen, jonka pitää käyttää ymmärrystä jättääkseen lyömättä lasta, ei ole yhtä hyvä kuin ihminen, jonka mieleen lyöminen ei edes tule. Todellinen tietäminen ei seuraa sanoja tai periaatteita.[19] Mieleen tulee länsimaissa paljon myöhemmin esiin noussut hiljainen tieto, jota ei voi verbalisoida. Käsitteen kehitteli unkarilaissyntyinen Michael Polanyi 1950-luvun lopulla.
Zhuangzi kirjoittaa: ”Verkko on kalojen pyytämiseksi – kun kala on pyydetty, verkko unohtuu. Ansa on jänisten pyytämistä varten – kun jänis on pyydetty, ansa unohtuu. Sanat ovat ajatusten pyytämistä varten; kun ajatus on pyydetty, sanat unohtuvat. Mistä voisi löytää sen, joka on unohtanut sanat, että hänen kanssaan voisi puhua!”[20] Kielen tai sanojen käytöstä ei tule pidättäytyä vaan vapautua, niin että meillä on valta niihin eikä päinvastoin. Tämä selittää sen, miksi kieliskeptikko Zhuangzi tai samalla tavalla kieleen epäilevästi suhtautuvat chan-buddhalaiset ovat voineet kirjoittaa niin paljon. Sanalliset ilmaisut voivat olla ”oikeita”, mutta ne ovat kuitenkin myös harhaanjohtavia, puutteellisia ja väliaikaisia. [21]

Euroopassa nominalistiset käsitykset putkahtivat esiin vasta Fritz Mauthnerin ja Ludwig Wittgensteinin kielikritiikin myötä. Wittgenstein sanoi, että lauseet ovat kuin tikapuut, jotka voi heittää sivuun sen jälkeen, kun ymmärrys on saavutettu. Ei ole tiedossa, miten hyvin Wittgenstein tunsi kiinalaista ajattelua. Mauthner oli joka tapauksessa perehtynyt siihen, ja Wittgenstein ammensi häneltä vaikutteita.[22]

***

Kaplinski sijoittaa, kenties yllättävästi, Suomen ja Viron vanhat kulttuurit lähemmäs meditatiivista kulttuuria kuin eurooppalaista kommunikatiivista kulttuuria.

Arvionsa pohjaksi Kaplinski erittelee suomalais-ugrilaisten kielten rakennetta. Niiden erityispiirteisiin kuuluu muun muassa yleiskäsitteiden luominen sanaparien avulla. Käytäntö löytyy lähes kaikista kieliryhmän kielistä, eikä pitkällinen indoeurooppalainen vaikutus ole kyennyt pyyhkimään sitä kokonaan pois virostakaan. Esimerkeistä käyvät sanaparit suud-silmad (suut-silmät eli kasvot), kopsud-maksad (keuhkot-maksat eli sisäelimet), hundid-karud (sudet-karhut eli suuret metsänpedot) ja jõed-järved (joet-järvet eli vesistöt). Erityisen paljon sanapareja on mordvalaisten kielissä eli ersässä ja mokšassa: kart’-prakstat (virsut-kurpposet eli jalkineet), sokat-izat (aurat-äkeet eli peltotyökalut) ja ojt’-vel’kst (voit-kermat eli maitotuotteet).[23]
Sanaparit nimeävät joukosta sen tärkeimmät tai tyypillisimmät jäsenet. Ne säilyttävät konkreettisuuden, toisin kuin nykyisin tavalliset yleiskäsitteet, jotka ovat kokonaan uusia sanoja. Sanaparit sopivat epämääräisten ja sumeiden asioiden ilmaisemiseen, sillä niiden kuvaama joukko ei ole rajattu vaan sen jäseniä yhdistää samankaltaisuus prototyyppiin.

Muista kieliryhmänsä kielistä poiketen suomessa ei tällaisia yleiskäsitteitä juurikaan ole, ainakaan nykyisellään. Sanapareista mieleen tulee vain maailma, eli maa-ilma. Toisinaan myös suomessa sanotaan ”suut silmät” kuten virossa, esimerkiksi ”lunta tuiskutti suut silmät täyteen”.
Sanaparit kuitenkin muistuttavat meidänkin kansanrunoutemme parallelismeja, jotka tarkoittavat asian muuntavaa, täsmentävää ja laajentavaa kertaamista. Kaplinskin mukaan sanaparit ja parallelismit ovat samaan aikaan konkreettisia ja yleisiä, selviä ja epämääräisiä.[24]
Parallelismeja löytyy vaivatta myös Kalevalasta, esimerkiksi viidennestä runosta, jossa Väinämöinen on ongella:

”vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.”

Kuudennessa runossa Joukahainen uhoaa tappavansa Väinämöisen:

”Ammun vanhan Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta,
halki hartiolihojen.”

Nämä parallelismit vaikuttavat ensi silmäyksellä jopa ristiriitaisilta, koska ongensiima ei voi olla samaan aikaan kultainen ja hopeinen eikä Joukahainen voi ampua Väinämöistä samaan aikaan maksaan ja sydämeen. Kyse lieneekin yleiskäsitteistä, jolloin kultainen ja hopeinen toimivat jalometallien ja sydän ja maksa sisäelimien yleisnimityksenä.

Tieteellisen ja filosofisen kielen luomisen myötä myös suomalais-ugrilaisiin kieliin on tullut runsaasti yleiskäsitteitä. Usein yleiskäsitteiden puutetta pidetään merkkinä kielen kehittymättömyydestä ja puutteellisuudesta kulttuurikielenä. Sanapareja käyttävät kielet eivät kuitenkaan ole kehittymättömämpiä vaan ainoastaan erilaisia. Myös matematiikassa joukkoa voidaan merkitä isolla kirjaimella, esimerkiksi A:lla, tai sitten voidaan luetella joukon kaikki alkiot {a,b...ö}. Molemmat ilmaisut ovat identtisiä.[25]

Filosofi Sándor Karácsonyn ja etnologi, sosiaalipsykologi Gabor Lükőn mukaan sanaparit ja paralleelisuus kuvaavat rinnastavaa ajattelua, jossa asioita ei ole tarvetta järjestää hierarkkisiin rakenteisiin. Sen sijaan maailma nähdään horisontaalisena konkreettisten asioiden joukkona, jossa ryhmät määräytyvät jäsentensä perusteella eikä päinvastoin.[26] Unkarin ja saksan kieliä vertaillut Karácsony havaitsi, että unkarissa esiintyy enemmän rinnasteisia ja saksassa enemmän alisteisia lauserakenteita. Hän päätteli, että indoeurooppalainen ajattelu pyrkii luomaan abstrakteja yläkäsitteitä, kun taas unkarilaiselle ajattelulle alistaminen ei ole lopullinen päämäärä. Unkarilainen ajattelu on konkreettisempaa ja kuvainnollisempaa: esimerkiksi ylpeä on unkariksi gőgös eli heltallinen, mikä viittaa kuvaan kalkkunan heltasta.[27]

Kaplinskin mukaan rinnasteisissa kielissä hyväksytään, että jotkin asiat ovat toisia sumeampia eikä niitä voi kuvata rajatuilla yläkäsitteillä. Pitää käyttää likimääräisyyksiä. Tähän tarkoitukseen sopivat myös onomatopoeettiset sanat ja deskriptiivisanat, joita on suomalais-ugrilaisissa kielissä runsaasti.[28]

Valdur Mikitan mukaan osa suomalais-ugrilaisten kielten liikkuvuudesta kuitenkin hukkuu merkkijärjestelmän vuoksi. Hänen mielestään logosentrisen aakkoskirjoituksen sijaan tarvittaisiin jokin muu merkitsemiskäytäntö, joka säilyttäisi paremmin (puhe)kielen leikillisyyden, ambivalenttisuuden, eleet, musikaalisuuden ja deiktiset elementit.[29] Ei liene realistista kuvitella, että kirjoitusjärjestelmää vaihdettaisiin toiseen, mutta tietokoneiden aikakaudella nopeasti yleistyneet hymiöt kertovat siitä, että ainakin aakkoskirjoituksen uudistamiselle on kysyntää.

Latinalainen aakkosto ei koskaan ollut suomen kielelle riittävä. Kun suomen kirjakieltä luotiin, kaikille suomen kielen äänteille, kuten soinnillisille spiranteille, ei ollut sopivia vakituisia merkkejä. Ne putosivatkin myöhemmin kielestä pois.[30]


***


Kaplinskin mukaan kommunikatiivisen ja meditatiivisen kulttuurin välinen ero ilmenee ehkä selvimmin uskonnossa. Erityisesti kristinusko, mutta myös islam ja juutalaisuus ovat kommunikatiivisia uskontoja, jotka tarjoavat sanallistettavia normatiivisia ”totuuksia”. Uskonnon pohjana toimii kommunikaatio ihmisen ja Jumalan tai esimerkiksi Hänen valtuuttamansa profeetan tai enkelin välillä. Pyhät tekstit tulkitaan Jumalan sanaksi ja Jumalan kanssa kommunikoidaan rukoilemalla.[31]

Meditaatio sen sijaan tarkoittaa lähtöä kommunikatiivisesta tilasta. Kielikeskeiseen uskontoon tottuneiden voi olla vaikea ymmärtää Zhuangzin ja Laozin ajatusta, jonka mukaan Tao on nimetön ja nimeämätön. Zhuangzin mukaan Taon kokeminen on puhumisen ja vaikenemisen tuolla puolen[32].

Pakanoita on Euroopassa kutsuttu ”maan ihmisiksi” vastakohtana kaupungeissa asuville ”kirjan ihmisille”, eikä uuspakanoillakaan ole yhtenäistä, kanonisoitua kirjallisuutta, joka määrittäisi uskonnon opinkappaleet[33]. Silloin tällöin ajattelumaailmat törmäävät: esimerkiksi Suomessa uuspakanaryhmiin kuuluvat wiccalaiset hakivat uskonnolleen virallista asemaa vuonna 2001, mutta Opetusministeriö ja Korkein hallinto-oikeus eväsivät hakemuksen sillä perusteella, että wiccalaisuudessa ei ole ”yhtenäistä ja vakiintunutta, esimerkiksi uskontunnustukseen, pyhiin kirjoituksiin tai muihin pyhinä pidettyihin perusteisiin perustuvaa oppijärjestelmää”[34].

Hylkäyspäätöksen perustelua voi pitää osoituksena kommunikatiivisen kulttuurin uskontokäsityksestä, jossa teoria, verbaalinen nimittäminen ja selittäminen ovat tärkeämpiä kuin uskonnolliset kokemukset[35]. Universaaleiksi tarkoitetuilla uskonnon määritelmillä on taipumus muistuttaa määrittelijän omaa uskontoa.

Uuspakanaliikehdintä on varsin marginaalista, mutta joidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa harjoitetaan yhä perinteistä pakanauskontoa. Marilaiset ja udmurtit ovat onnistuneet säilyttämään vanhan animistisen uskontonsa ja samojedit ja muut Siperian suomalais-ugrilaiset kansat shamanismin. On olemassa myös sekamuotoja, joissa perinteiset uskomukset yhdistyvät kristinuskoon ja islamiin.[36]

Kaplinski uskoo, että Viron vanhan kulttuurin meditatiivisuus on syynä siihen, että opinkappaleisiin perustuvaa kristinuskoa ja kirkkoa on maassa pitkään vierastettu. Suomessa vierastaminen näkyy hänen mukaansa peitellympänä ja tiedostamattomana, jopa omaan itseen kohdistuvana aggressiona. Tämä on kiinnostava väite, jota Kaplinski ei harmi kyllä perustele.


***


Kaplinskin ja Masingin mukaan länsimainen filosofia on syntymästään lähtien yrittänyt määritellä ja naulata paikoilleen sellaisia perustavaa laatua olevia käsitteitä kuten aika, muutos, elämä, onni, hyvyys, rakkaus, ihmisyys, totuus ja oikeudenmukaisuus. Masing väittää, että indoeurooppalaisten kielten puhujilla on tarve tuottaa mahdollisimman abstrakteja käsitteitä, jotta he voisivat sitten filosofoida niiden parissa ja kysyä mitä ne ovat ”itsessään”? Niitä on kohdeltu elementteinä tai atomeina, joista todellisuus koostuu. Mutta kenties määrittely-yritykset ovat ennemminkin sekoittaneet kuin selkeyttäneet filosofiaa, sillä täsmälliset määritelmät olisivat mahdollisia vain staattisessa maailmassa.[37] Dynaamisesta maailmasta ei voi kysyä ”mikä se on?”, vaan ainoastaan ”kuinka se on?”[38]

Sähkötekniikan professori Bart Koskon mukaan Aristoteleen kaksiarvoinen eli bivalentti logiikka on pitkään määritellyt sen, mikä on filosofisesti oikein. Klassisessa logiikassa on kaksi totuusarvoa: X joko kuuluu tai ei kuulu ryhmään Y. Länsimaisten filosofien valtavirta on olettanut, että maailma on yhtä mustavalkoinen kuin se kieli ja matematiikka, jota he ovat käyttäneet sen kuvailuun.

Itäiset uskomusjärjestelmät taolaisuudesta zeniin ovat puolestaan antaneet tilaa myös harmaan sävyille. Ei olekaan ihme, että Kaukoidässä on menestynyt sumea logiikka, jossa totuusarvoja voi olla kolme tai useampi, jopa loputon vaihtoehtojen spektri. Sumeassa logiikassa X voi kuulua ryhmään myös osittain.[39]

Masingin mukaan indoeurooppalaiselle ajattelulle on tyypillistä myös sommitella vastakohtapareja, dualistisia oppositioita. Oppositio tai dialektiikka muodostuu tässä katsantokannassa todellisuuden ensisijaiseksi perusominaisuudeksi, kun taas opposition muodostavat jäsenet jäävät taka-alalle.[40]

Saksalaiselle koira ja kissa edustavat oppositiota, kun taas virolaiselle ne ovat tavallinen pari. Masingin mukaan indoeurooppalaisille on myös tyypillistä liittää vastakohtapareihin positiivisia ja negatiivisia assosiaatioita: vastakohtien litaniasta valkoinen-musta, kaunis-ruma ja hyvä-huono indoeurooppalainen päättelee, että valkoinen, kaunis ja hyvä liittyvät yhteen. Elokuvissa hyvät tapaavat olla kauniita ja pahat rumia. Masing pitää melko varmana, että suomalais-ugrilaisilla ei ole samanlaista taipumusta dikotomioihin.

Semiosfääri eli merkkien ja merkitysten maailma on muokannut ihmisestä eläimen, jolla on mahdollisuus elää pitkälti omien merkitystensä maailmassa. Valtavaksi paisunut semiosfääri voi imaista ihmisen pois fyysisestä maailmasta. Kuvaavaa on, että skolastikot väittelivät aikoinaan kirjallisuuden pohjalta siitä, kuinka monta jalkaa kärpäsellä on – asian empiiristä tarkistamista pidettiin tarpeettomana[41].

Kaplinskin mukaan filosofian ja teologian piirissä on käyty vuosisatoja kestäviä kamppailuja asioiden oikeista nimistä. Sanoista kamppaillaan kaikissa dogmaattisissa ajatusjärjestelmissä ja usein erityisesti totalitaarisissa valtioissa.[42] Toisaalta tiedotusvälineitä seuraamalla huomaa, että oikeat nimitykset ovat tärkeitä myös meidän aikamme yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kotimaamme vaikuttaja Urho Kekkonen on jopa kuvannut politiikkaa taisteluksi sanojen merkityksistä. Ajankohtaisesta poliittisesta keskustelusta voi mainita esimerkiksi vaikkapa sote-uudistukseen kytkeytyvän valinnanvapauden käsitteen, jota vastustajat ovat kritisoineet orwellilaiseksi uuskieleksi.

Kielirelativistisesta näkökulmasta nimityksillä on ilman muuta väliä, sillä ne vaikuttavat ajatteluun, mutta suhteellisuudentaju olisi hyvä säilyttää. Kamppailuun käytetään liikaa energiaa jo senkin takia, että sanojen merkitykset muuttuvat käytössä jatkuvasti. Eräiden tieteilijöiden mukaan ihmiset eivät käytä kommunikaatiossa käsitteitä, vaan kehyksiä tai skeemoja. Samat sanat synnyttävät puhujissa erilaisia mielikuvia. Täten sataprosenttista yhteisymmärrystä on mahdotonta saavuttaa, ja se on jopa kielen luonteen vastaista – kieli on enemmän kanssakäymisen kuin maailman kuvaamisen väline. Kommunikaation onnistumisen kannalta riittää, että keskustelukumppanin sanomisista ymmärretään suurin osa.[43]

Kirjallisuustieteilijä Epp Annuksen mukaan ihmistieteissä vahvoilla ollut diskurssi- ja kielikeskeinen ajattelutapa jättää ihmisen ei-kielelliset kokemukset pimentoon. Maailmaa diskurssina tulkitseva lähestymistapa uskoo siihen, että maailma luodaan ennen kaikkea sanojen avulla. Annus kuitenkin näkee, että tämä ajattelutapa on menettämässä hallitsevaa asemaansa ja myös sellaiset varjoon jääneet tekijät kuten mielialat, aistimukset ja emootiot ovat nousemassa kiinnostuksen kohteiksi.[44]

Verbaalisuuden ylivalta on aiheuttanut myös sen, että meillä on puutteellinen kuva kulttuuriemme historiasta[45]. Kansanrunousarkistoista voi löytää runon kirjallisen muodon, mutta se ei ole koko totuus perinnekulttuurista. Emme tiedä, miten virolainen tulkitsi perinnekuvioitaan viisisataa vuotta sitten tai miten kalliopiirroksia tulkittiin tuhansia vuosia sitten Suomessa ja Karjalassa. Lennart Meren dokumenttielokuvassa Kaleva hääled todetaan, ettemme tiedä, mikä oli merkin ja todellisuuden suhde. Muinaisissa symbolijärjestelmissä narratiivisuus ja verbaalisuus saattoivat olla toissijaisessa asemassa. Ehkä ihmisen tavoitteena ei ollut löytää sanalle oikeaa merkitystä, vaan huomattavasti tärkeämpää oli löytää paikkansa maailmassa.[46]


***

Kommunikatiivisessa kulttuurissa ja eurooppalaisessa ajatteluperinteessä on vallinnut usko kielen ja todellisuuden vastaavuuteen. Eksaktit tieteet ovat kuitenkin paljastaneet, että todellisuuden rakenne poikkeaa kielen rakenteesta. Sen perusteella todellisuuden rakenne poikkeaa kielen rakenteesta: jos kieli vastaisi empiiristä todellisuutta, se ei erottaisi aikaa tai avaruutta toisistaan tai käsittelisi objekteja irrallaan maailmasta. Esivanhemmilta peritty kieli on jämähtänyt epistemologialtaan, metafysiikaltaan ja rakenteeltaan kauas menneisyyteen[47]. Arkikokemukseen ankkuroituva kielemme ei tavoita alueita, joille uusi fysiikka ulottuu. Meidän on kuitenkin pakko tukeutua tavalliseen kieleen, kun puhumme oman makroskooppisen tasomme ulkopuolisesta maailmasta ja tutkimustuloksista. Se testaa myös tieteilijöiden oman ymmärryksen syvyyttä.[48]

Edes atomeista tai alkeishiukkasista on mahdotonta puhua tavallisella kielellä, sillä klassiset käsitteet vastaavat atomimaailmassa tilastollisia todennäköisyyksiä, joita ei voi nimittää objektiivisiksi. Atomitason ilmiöt ovat reaalisia, mutta atomit ja alkeishiukkaset itsessään muodostavat ennemmin potentiaalisuuksien ja mahdollisuuksien maailman kuin olioiden ja tosiseikkojen maailman. Siksi fyysikko Werner Heisenberg huomauttaa, että atomeista puhuessa tavalliseen kieleen on yhdistettävä matematiikkaa tai kieltä, joka on hylännyt osittain tai kokonaan muodollisen logiikan.[49]

Heisenberg ja Niels Bohr tunnetaan Kööpenhaminan tulkinnan kärkiniminä. Kööpenhaminalaiset irtautuivat 1920-luvulla determinismin ja objektiivisen todellisuuden ideoista, joita oli aiemmin pidetty luonnontieteiden kulmakivinä[50]. Bohr kehitteli idean komplementaarisuudesta, jonka mukaan yksikään kuvaus ei voi olla täydellinen todellisuuden kuva, vaan sen kohde on aina tietty todellisuuden osa tietystä perspektiivistä. Atomaarista objektia voidaan käsitellä sekä aaltona että hiukkasena, mutta molempia kuvauksia ei voi yhdistää samaan kuvaan. Ne ovat toisiaan täydentäviä aspekteja yhdestä todellisuudesta. Mikromaailmaa tutkiva fyysikko on itsekin laitteineen osa tutkimaansa ilmiötä, eikä hän voi antaa objektiivista kuvausta, sillä kuvauksessaan hänen tulee tehdä erottelu subjektin ja objektin välille. Lisäksi kvantti-ilmiöissä vuorovaikutus on tärkeässä roolissa itse ilmiön esiintymisen kannalta.[51]

Bohr näki komplementaarisuuden mahdollisuutena sovittaa yhteen ristiriitaiset ilmiöt ja tulokset. Komplementaarisuuden ajatus on rohkaissut tieteilijöitä käyttämään monimerkityksistä kieltä, jossa klassiset käsitteet johtavat yhdessä käytettynä ristiriitoihin. Fyysikot ovat tietoisia käsitteiden sovellusalueen rajallisuudesta ja turvautuvat tarvittaessa matematiikkaan.[52]
Bohrin komplementaarinen ajattelu on lähellä itämaista filosofiaa, jossa yleensä ajatellaan, että todellisuus on jakamaton kokonaisuus, jonka osa ihminenkin on. Todellisuuden rakenne ei vastaa kielen rakennetta, mikä tarkoittaa sitä, että yritykset maailmasta irrottautumiseen ja objektiivisen kuvauksen saavuttamiseen on tuomittu epäonnistumaan.[53]

Eksaktit tieteet voivat tuottaa meille totuuksia, mutta meidän pitää hyväksyä se, että ne ovat aina puutteellisia ja väliaikaisia – kuten ovat kielten tuottamat ilmaukset meditatiivisesta näkökulmasta. Tiede on luonteeltaan itseään korjaava järjestelmä, ja sen uskomukset näyttävät parin sadan vuoden kuluttua luultavasti hyvin erilaisilta kuin tänään. Emme voi muuta kuin hyväksyä rajallisuutemme.   


Lähteet:
Anduganova, Marianna: Bazisnye harakteristiki finno-ugorskih religioznyh sakralnyh tekstov. Vestnik udmurtskogo universiteta, 2013, No 3-2
Annus, Epp: Afekt, kunst, ideoloogia. Aeglase teooria manifest. Vikerkaar 3/2015
Bauman, Zygmunt & Raud, Rein: Iseduse praktikad. Tallinn: Tallinna Ülikooli Kirjastus, 2016
Bohr, Niels: Collected Works, Volume 10 – Complementarity Beyond Physics (1928-1962) (toim. David Favrholdt). Amsterdam: Elsevier, 1999
Davy, Barbara Jane: Introduction to pagan studies. Lanham: Altamira press, 2007
Everett, Daniel L: - Cultural Constraints on Grammar and Cognition in Pirahã. Current Anthropology, Vol. 46, No. 4 (August/October 2005)
Everett, Daniel: Don’t sleep, there are snakes. London: Profile Books, 2008
Heisenberg, Werner: Fysiikka ja filosofia: modernin tieteen vallankumous. Helsinki: Art House, 2000
Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen: suomen kirjakielen historia. Porvoo : Helsinki : Juva : WSOY, 1994
Kádár, György: Johdatus uralilaiseen filosofiaan: uralilaisen filosofian peruspiirteitä Sándor Karácsonyn ja Gábor Lükőn yhteisöpsykologisten ja kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Helsinki: Arator, 2010
Kallio-Tamminen, Tarja: Kvanttilainen todellisuus: fysiikka ja filosofia maailmankuvan muokkaajina. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press, 2008
Kaplinski, Jaan: Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen. http://jaan.kaplinski.com/philosophy/ugrimugri.html
Kaplinski, Jaan: Paralleele ja parallelisme. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus, 2009
Kaplinski, Jaan: See ja teine. Eesti digiraamatute keskus, 2013 (e-kirja)
Korzybski, Alfred: Science and Sanity - An Introduction to Non-Aristotelian Systems and General Semantics. Institute of General Semantics, 1994, 5th edition
Kosko, Bart: Fuzzy Thinking: The New Science of Fuzzy Logic. New York: Hyperion, 1993
Laozi: Daodejing. Tallinn: Vagabund, 2001
Lucy, John A.: Linguistic Relativity. Annual Review of Anthropology. 1997. 26
Masing, Uku: Keelest ja meelest. Ilmamaa, 2011 (e-kirja)
Masing, Uku: Meil on lootust. Tartu: Ilmamaa, 2009
Meri, Lennart: Kaleva hääled (dokumenttielokuva), 1985
Ott, Margus: Teadmise, olemise, kõnelemise sulaolek, Vikerkaar 1-2/2016
Taira, Teemu: Notkea uskonto. Turku: Eetos, 2006
Zhuangzi: Zhuangzi: tõeline raamat Lõuna-Õitemaalt. Tallinn : Kodutrükk, 2006




[1] Everett 2005, 625-626, 634
[2] Masing 2011, s.l.
[3] Tarkalleen ottaen kyse on Sapir-Whorfin hypoteesina tunnetun kielirelativistisen hypoteesin maltillisemmasta tai heikosta tulkinnasta. Alkuperäisen vahvan tulkinnan mukaan kieli määrää ajattelumme ja kognitiomme. Tieteilijät ovat hylänneet vahvan tulkinnan kauan aikaa sitten, mutta heikko tulkinta on saanut tutkimuksissa empiiristä tukea, eikä sitä voida pitää pelkkänä spekulaationa.
[4] Lucy 1997, 305; Kaplinski s.l.
[5] Masing 2011, s.l.
[6] Kaplinski 2009, 95, 116, 118
[7] Kaplinski 2009, 34, 53
[8] Masing 2011, s.l.
[9] Kaplinski 2009, 34, 127
[10] Kaplinski 2009, 34, 53–54, 127; Kaplinski Kádárin teoksessa 2010, 205.
[11] Kaplinski 2009, 46-48
[12] Kaplinski 2009, 84.
[13] Everett 2008
[14] Kaplinski 2009, 96–97.
[15] Mikita 2016, 35.
[16] Mikita 2016, 78–79, 91.
[17] Kaplinski 2009, 122–123; Laozi 2001, 64.
[18] Ott 2016, 75.
[19] Ott 2016, 72-74
[20] Ott 2016, 75; Zhuangzi 2006, 257.
[21] Ott 2016, 76.
[22] Kaplinski 2009, 124-125, 136
[23] Kaplinski 2009, 60-61
[24] Kaplinski 2009, 90-92
[25] Kaplinski 2009, 60
[26] Kaplinski 2009, 64.
[27] Kádár 2010, 57-58, 70-71.
[28] Kaplinski 2009, 65-66, 99
[29] Mikita 2016, 59, 117.
[30] Soinnilliset spirantit ovat äänteitä, joita Mikael Agricola merkitsi gh:lla ja dh:lla. Palataalispirantti γ katosi suomen kielestä myöhemmin kokonaan. Dentaalispirantti δ:tä alettiin merkitsemään 1600-luvulla pelkällä d:llä, jolloin sen ääntämys alkoi muuttua. Muiden kielten mallin mukaan d alettiin ääntää soinnillisena klusiilina (Häkkinen 1994, 460).
[31] Kaplinski 2009, 119
[32] Zhuangzi 2006, 249; Kaplinski 2009, 123-124, 131
[33] Davy 2007, 4-5.
[34] Taira 2006, 90.
[35] Kaplinski 2009, 95-96.
[36] Anduganova 2013, 76
[37] Merkkien merkitysten täydellinen kiinnittäminen on mahdollista vain matemaattisten ja loogisten symbolien kielessä sekä tätä nykyä ohjelmointikielissä.
[38] Masing 2011, s.l.; Kaplinski 2009, 126, 11-12
[39] Kosko 1993, 6, 9, 70-72, 77
[40] Masing 2011, s.l.
[41] Masing 2011, s.l; Kaplinski 2009, 34
[42] Kaplinski 2009, 77-79
[43] Bauman & Raud 2016
[44] Annus 2015, 66-68.
[45] Mikita 2016, 32.
[46] Meri 1985; Mikita 2016, 116.
[47] Korzybski 1994, 57-59, 148.
[48] Kallio-Tamminen 2008 148-149; Heisenberg 2000, 177, 183.
[49] Heisenberg 2000, 189, 195
[50] Kallio-Tamminen 2008, 135.
[51] Bohr 1999, 30-31, 41; Kallio-Tamminen 2008, 151-152, 154, 157
[52] Heisenberg 2000, 188.
[53] Bohr 1999, 60; Kallio-Tamminen 2008, 154-155