Aljaksandr Lukašenka

 

Evoluutio ei ole viestijuoksu (Kanava 5/2020)

 

Ihmisen evoluutiota havainnollistetaan usein kuvalla, jossa eri ihmisapinalajit marssivat rivissä vasemmalta oikealle. Askel askeleelta hahmot muuttuvat enemmän meidän kaltaisiksemme. Rivi alkaa apinasta ja huipentuu täysin pystyssä kävelevään, karvattomaan ja pitkään nykyihmiseen. Tämän kaikille tutun kuvan ensimmäinen versio julkaistiin Life Nature Library –kirjasarjan teoksessa Early Man vuonna 1965. Rudolph Zallingerin taiteilema kuvitus sisälsi kaikkiaan 15 hahmoa, ja mukana on myös lajeja, jotka eivät ole nykyihmisen esi-isiä. Kuvan yhteydessä olevista aikajanoista voi nähdä, että useat ihmislajit ovat eläneet samaan aikaan. Tietämyksemme ihmisevoluutiosta on lisääntynyt, mutta evoluutiokuvitukset sisältävät yhä niukemmin tietoa. Zallingerin kuvitus on jäänyt elämään rankasti yksinkertaistettuina muutaman hahmon versioina.

   Evoluutiobiologi Stephen Jay Gouldin mukaan marssikuvat iskostavat meihin väärää käsitystä evoluutiosta. Hän kritisoi tätä esitystapaa jo vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassaan Ihmeellinen elämä, mutta yhä edelleen nämä kuvat leviävät lukemattomina muunnelmina populaarikulttuurissa, pilakuvissa, kuvituksissa ja taiteessa. Myös oppikirjoissa ja tietokirjoissa käytetään tätä samaa kuvitusta – sitä on käytetty jopa Gouldin omien kirjojen käännösten kansikuvana. Gould muistuttaa, että kädelliset ovat ennen kaikkea visuaalisia olentoja, ja siksi kuvat vaikuttavat meihin syvemmin kuin sanat. Ei ole yhdentekevää, millaisille kuville altistumme.

   Mikä tässä kuvassa sitten oikein närästää biologeja? Ensinnäkin lineaarinen esitystapa synnyttää vaikutelman, jonka mukaan nykyihminen olisi kehkeytynyt muinaisesta apinasta siististi eri välivaiheitten kautta. Aivan kuin kyse olisi viestijuoksusta, jossa varhaisemmin kehittynyt laji antaa kapulan seuraavalle lajille ja lopettaa oman osuutensa siihen. Ankkurina on nykyihminen, joka kiihdyttää kohti maalia saatuaan kapulan käteensä. Todellisuus on paljon sekavampi ja kiharaisempi. Yhden lajin vähittäinen muuttuminen toiseksi lajiksi ei ole ainoa lajiutumisen tapa. Uusia lajeja syntyy myös silloin, kun populaatio jakautuu osapopulaatioiksi, jotka eivät ole tekemisissä keskenään. Nykyään ihmislajeja on jäljellä enää yksi, mutta aiemmin yhteisestä kantamuodosta erkaantuneita ihmislajeja on elänyt useita samaan aikaan. Vielä 50 000 vuotta sitten maapallolla eleli nykyihmisen lisäksi neandertalilaisia, denisovanihmisiä, floresinihmisiä, luzoninihmisiä, pystyihmisiä ja luultavasti vielä muitakin ryhmiä, joiden fossiileja ei ole toistaiseksi löydetty. 

   Ihmisen sukupuuta on rakennettu fossiililöydöksien perusteella, mutta fossiilia tarkastellessamme emme voi tietää, onko kyseisen lajin edustajalla ollut jälkeläisiä vai onko kyseessä yksi lukuisista ihmisevoluution umpikujista. Meillä on varmasti ollut kaikkien ihmisapinoiden kanssa yhteisiä kantamuotoja, mutta tarkasteltava fossiili ei välttämättä ole meidän esi-isämme. Vasta genomin eli perimän kartoitus antaa meille tietoa lajien risteytymisestä ja sukulaissuhteista. Tieteilijät ovat viime vuosina onnistuneet kartoittamaan nykyihmisen genomin lisäksi myös neandertalilaisen ja denisovanihmisen genomit. Vastoin odotuksia on paljastunut, että nykyihminen on menneisyydessä risteytynyt kummankin ihmislajin kanssa. Eri ihmislajit ovat risteytyneet keskenään useaan otteeseen viimeisen 100 000 vuoden aikana, mitä pidettiin aiemmin epätodennäköisenä.

 

Evoluutiossa ei ole kyse edistyksestä vaan ympäristöön sopeutumisesta

Zallingerin kuvitukseen ja sitä imitoiviin versioihin viitataan yleisesti nimellä march of progress eli edistyksen marssi. Kriitikoiden mukaan nämä kuvat muuttavat evoluution edistyksen synonyymiksi. Nykyihmisen edeltäjät käsitetään välivaiheiksi, jotka ovat ilmaantuneet ja hävinneet matkalla kohti täydellistymistä. Muita eläinlajeja pidetään sitä parempina ja kehittyneempinä, mitä lähemmäs ihmistä ne sijoittuvat kuvitteellisessa hierarkkisessa järjestyksessä. Mielikuvaa edistyksestä ei ainakaan vähennä se, että hahmot askeltavat vasemmalta oikealle. Länsimainen ihminen lukee tekstiä ja kuvia vasemmalta oikealle ja tämän vuoksi oikealle suuntautuva liike mielletään positiivisena.

   Evoluutiossa ei kuitenkaan ole kyse edistyksestä tai paremmaksi muuttumisesta, vaan ympäristöön sopeutumisesta. Ihminen on tosin pyrkinyt kaikin voimin kääntämään sopeutumisvaatimuksen nurinpäin: ihmisen ei ole sopeuduttava luontoon, vaan luonnon on sopeuduttava ihmisen oikkuihin. Ihminen voi kehittää itselleen päämääriä, mutta evoluutiolla ei ole päämäärää tai suuntaa, eikä sopeutuminen tarkoita sitä, että elämänmuodot muuttuisivat johdonmukaisesti monimutkaisemmiksi tai että niiden henkiset kyvyt kasvaisivat.

   Erityisesti elämän varhaishistoria sotii tasaisesti etenevän edistyksen ja vääjäämättömän monimutkaistumisen ideaa vastaan. Maapallon ensimmäisiä asukkaita olivat prokaryootit eli esitumalliset solut, joihin kuuluvat bakteerit ja arkeonit (vanhalta nimeltään arkkibakteerit). Prokaryootit elelivät planeetallamme yksikseen peräti 2,1 miljardia vuotta ennen kuin niiden rinnalle ilmaantuivat eukaryootit eli aitotumalliset solut. Tästä hetkestä kului vielä 830 miljoonaa vuotta ennen kuin elämä alkoi saada monisoluisia muotoja. On huimaa ajatella, että 3,5 miljardin vuoden mittaisesta elämän historiasta lähes 3 miljardia vuotta maapallo on ollut yksisoluisten elämänmuotojen temmellyskenttä. Edistyksellä ei selvästi ole ollut mitään kiirettä.

   Genomin kartoitusta edeltäneinä aikoina uskottiin, että ihmisen DNA-molekyyli on monimutkaisin ja sisältää eniten geenejä eli perintötekijöitä. Pitäähän luomakunnan kruunun ylivertaisuuden heijastua myös hänen perimäainekseensa. Elämän kirjoituksen eli DNA:n emäsjärjestyksen lukeminen tuotti kuitenkin karvaan pettymyksen. Kooltaan ihmisen genomi on kolmen miljardin emäsparin mittainen eli melko pitkä, mutta esimerkiksi amebalaji Polychaos dubiumin genomi koostuu peräti 670 miljardista emäsparista. Tutkijoille tuli yllätyksenä, että ihmisen DNA sisältää vain noin 20 000 geeniä, suunnilleen saman verran kuin sukkulamato Caenorhabditis elegansilla. Vain pieni osuus ihmisen ja muiden nisäkkäiden DNA:sta on geenejä eli DNA-pätkiä, joiden koodia solussa käytetään proteiinien tai pelkän RNA:n tuotantoon. Tietty geeni voi pilkkoutua monella eri tavalla ja tuottaa monenlaisia geenituotteita. Ihmisen genomissa ei ole mitään erityistä tai poikkeuksellista: se on 95-98-prosenttisesti identtinen simpanssin ja 85-prosenttisesti identtinen hiiren genomin kanssa. Genomin koko ei ole suorassa suhteessa eliön ”edistyksellisyyteen” eikä geeneillä ole erityistä taipumusta lisääntyä evoluution kulussa.

   Mutta eikö aivojen koon jatkuva kasvu kieli joka tapauksessa edistyksestä ja monimutkaisuuden lisääntymisestä? Aivojen koko on ihmisevoluutiossa kyllä yleisesti ottaen kasvanut, mutta mikään yleinen luonnonlaki se ei ole. Kehitys on kulkenut myös päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi floresinihmisen aivot olivat kooltaan vain puolet sen edeltäjän homo erectuksen eli pystyihmisen aivoista. Toisena esimerkkinä voi mainita suunnilleen 200 000 – 300 000 sitten eläneen homo naledin, joka muistutti aivoiltaan ja ruumiinrakenteeltaan paljon varhaisempia lajeja. Yleisesti ehkä kuvitellaan, että nykyihminen on varustettu kaikkien aikojen suurimmilla aivoilla, mutta tässäkään suhteessa emme ole kehityksen kärkipiste: sekä Cro-Magnonin ihmisellä eli varhaisella nykyihmisellä että sukupuuttoon kuolleella neandertalinihmisellä oli suuremmat aivot kuin meillä. Edeltäjällämme heidelberginihmisellä puolestaan oli suunnilleen samankokoiset aivot.

   Ihmisellä on taipumus liittää historian kaltaisiin kasvottomiin prosesseihin kuvitteellisia merkityksiä. Olemme perineet valistusajan ajattelijoilta käsityksen, jonka mukaan historia kulkee käsi kädessä edistyksen kanssa, eikä ajatuksesta ole osattu oikein vieläkään päästää irti. Edistys ei voi perustua ainakaan siihen, että uusi sukupolvi olisi aina edellistä parempi, sillä evoluutio toimii niin hitaasti, että ihmisen psykologiset ominaisuudet eivät muutu miksikään edes kymmenien tuhansien vuosien aikana. Toki ympäristö, kulttuuri ja yhteiskunta muovaavat ihmistä, joten voidaan väittää, että ihminen kehittyy ja sivistyy, vaikka hän pysyisi biologisesti samana. Miten edistys sitten näkyy käytännössä? Katse voidaan suunnata vaikkapa siihen, mitä valistuneet ja sivistyneet eurooppalaiset tekivät vähemmän sivistyneinä pitämilleen ihmisille siirtomaissa, ja siihen, miten aikakauden johtavat ajattelijat puolustelivat ja oikeuttivat näitä tekoja. Yhdysvalloissa edistyksen airuet syyllistyivät intiaanien kansanmurhiin ja pakkosiirtoihin sekä mustien orjuuttamiseen. Yhdysvaltojen perustajaisien joukkoon kuulunut, itsekin orjia omistanut James Madison myönsi, että kaikkein suurin sortovalta voimistui kaikkein valistuneimpana aikana. Tieteellinen, tekninen ja yhteiskunnallinen edistys ei takaa moraalista ja henkistä edistystä.

   Sivilisaation historian yhteydessä on vielä jossain määrin mielekästä puhua edistyksestä, mutta käsitteen liittäminen luonnonhistoriaan on yksinkertaisesti mieletöntä. Ihminen on itse vastuussa omasta historiastaan, mutta luonnonvalinta ja muut luonnon mekanismit eivät ole sen enempää hyviä kuin pahojakaan. Luonto vain on.

 

On houkuttelevaa ajatella, että olemme osa luonnon suurta suunnitelmaa

Edistyksen marssi tukee mielikuvaa tapahtuneen kehityksen vääjäämättömyydestä. Evoluutiohistoriaa tarkastellessamme ja menneitä tapahtumia selittäessämme harhaudumme herkästi ajattelemaan, että juuri näin tässä pitikin käydä. Ei ole sattumaa, että olemme tässä ja nyt. Vai onko sittenkin? Gould huomauttaa, että jos meillä olisi mahdollisuus kelata elämän nauhaa taaksepäin ja käynnistää se uudelleen, lopputulos olisi aivan erilainen. Mikä tahansa mitättömältä tai merkityksettömältä tuntuva tapahtuma voi syöstä evoluution radikaalisti erilaisille poluille. Elämän elokuvassa ei ole draaman kaarta eikä selkeää juonta. Olemme tulosta lukemattomista sattumalta otetuista askelista, ja voi olla, että nykyihminen ei saisi elokuvassa lainkaan roolia, vaikka nauhaa pyöritettäisiin uudelleen tuhansia kertoja. Matkareittien loputtomuus tekee lopputuloksen ennustamisesta mahdottoman tehtävän.

   On houkuttelevaa ajatella, että olemme osa luonnon suurta suunnitelmaa, joka tuottaa yhä suurempaa täydellisyyttä, viimeisenä helmenään ihmisen. Saamme eksistentiaalista lohdutusta, kun kuvittelemme, että kaikki on tapahtunut tarkoituksella juuri niin kuin on tapahtunut, jotta me olisimme voineet ilmaantua tänne. Ajatus kaiken täydellisestä sattumanvaraisuudesta saattaa ahdistaa. Siksi häivytämme tuollaiset ajatukset ja kerromme tarinaa siitä, miten ihminen on noussut maailman valtiaaksi ylivertaisen älynsä ja kykyjensä turvin, pyyhkäisten tieltään muun muassa muut ihmislajit.

   Neandertalilaisten katoamiselle keksitään syitä, jotka osoittavat heidän olleen jollakin tavalla nykyihmistä huonompia ja tyhmempiä, vaikka todennäköisin syy heidän sukupuuttoonsa ja kulttuurinsa matalampaan tekniseen kehitystasoon on siinä, että he elivät kooltaan pienemmissä yhteisöissä. Yksilötasolla he olivat luultavasti yhtä älykkäitä. Yleensä unohdetaan, että oma lajimme on sekin ollut hilkulla pyyhkiytyä pois elävien kirjoista. Tutkijat ovat päätelleet, että nykyihminen on ollut mahdollisesti useaan kertaan historiansa aikana pullonkaulatilanteessa, jolloin ihmisiä on saattanut olla jäljellä vain muutamia tuhansia. Tällaiset pullonkaulat eivät sovi johdonmukaisesti etenevään menestystarinaan.

   On muutenkin ongelmallista samaistaa säilyminen paremmuuteen. Jos lajin selviytymistä selitetään adaptiivisella paremmuudella, ollaan vaarassa päätyä kehäpäätelmään: laji on parempi, koska se on jäänyt eloon ja se on jäänyt eloon, koska se on parempi. Jo Charles Darwin tiedosti, ettei parempaa sopeutuneisuutta voida määritellä jälkikäteen säilymisen perusteella. On helppo kuvitella vaihtoehtohistoria, jossa nyt niin ylivertaiselta näyttävä nykyihminen olisi kuollut sukupuuttoon ja joku muu tai jotkut muut ihmislajit olisivat säilyneet. Ihmisen ylivertaisuutta lajienvälisessä kilpailussa hehkuttavat tarinat kuulostavat kovin samanlaisilta kuin kolonialistien ja sosiaalidarwinistien tarinat valkoisen rodun herruudesta.

   Evoluution edistykseen samaistaneet sosiaalidarwinistit uskoivat luonnonvalinnan toimivan myös yhteiskunnassa. Sekä elämä että yhteiskuntaelämä oli heidän tulkintansa mukaan kamppailua, jossa luonnonlaki seuloo joukosta parhaat ja antaa heikoimpien yksilöiden kuolla pois. Valtio ei saanut missään nimessä puuttua ”luonnonvalintaan” tukemalla köyhiä ja muita heikkoja, jotka on tuomittu häviämään. Tällaiset toimet johtaisivat rodun rappeutumiseen. Kilpailu ja selviytymiskamppailu vallitsi paitsi yksilöiden niin myös yhteiskuntien välillä. Biologiasta innoittuneet ajattelijat näkivät yhteiskunnan solun kaltaisena elävänä organismina. Esimerkiksi poliittisen maantieteen perustajana pidetty Friedrich Ratzel kuvaili valtiota eläväksi organismiksi, jolla on ”laajenemisvietti”.

   Nykyisen kilpailukykykapitalismin narratiiveihin istuu oivallisesti näkemys elämästä kamppailuna tai urheilulajina, jossa parhaat keräävät potin ja sysäävät huonommat tieltään. Luonnonvalinnan mekanismin ylistämisen on vain korvannut markkinamekanismin ylistäminen. Toisinaan nämä voivat myös sekoittua toisiinsa. Esimerkiksi Alexander Stubb on sanonut College of Europe -yliopistolla pitämässään puheessa ja Reutersille antamassaan haastattelussa, että hänen mielestään euro on ”darwinistinen valuutta”. Stubbin mukaan markkinat palkitsevat parhaan luottoluokituksen euromaita ja rankaisevat niitä, jotka ovat hoitaneet liian löperösti julkistalouttaan. Kyse on ”kelpoisimpien selviytymisestä” (survival of the fittest). Usein myös vahvimpien selviytymiseksi suomennettu ilmaisu on peräisin filosofi Herbert Spenceriltä, joka tunnetaan nykyään lähinnä varoittavana esimerkkinä virheellisestä sosiaalidarwinistisesta ajattelusta.

   On totta, että luonnossa esiintyy kilpailua ja konflikteja lajien välillä ja niiden sisällä, mutta jos pitää silmänsä auki, niin havaitsee yhtä lailla myös yhteistyötä ja symbioottisia suhteita. Elämä ei ole kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Jos jokin laji on yhtä ”voitokas” kuin nykyihminen tällä hetkellä, se suistaa ympäröivän luonnon epätasapainoon, tuhoaa muun elämän ympäriltään ja lopulta myös itsensä. Kilpailun voittaja saa palkinnoksi kuoleman.

   Sekä yhteiskunnassa että luonnossa menestys on paljolti kiinni sattumasta. Sosiaalidarwinistit eivät tienneet, että luonnonvalinta on vain yksi evoluution mekanismeista. Muista mekanismeista on syytä mainita erityisesti geneettinen satunnaisajautuminen ja mutaatiot, jotka molemmat perustuvat sattumaan. Satunnaisajautuminen tarkoittaa geenien siirtymisen sattumanvaraisuutta, jota voidaan verrata jatkuvasti toistuvaan ja voimistuvaan tilastolliseen otantavirheeseen. Sattumalla on sormensa pelissä niin sukusolujen kuin vanhempienkin otannassa. Pienissä populaatioissa satunnaisajautuminen on voimakkaampaa ja kelpoisuudeltaan huonommat geenit yleistyvät todennäköisemmin. Ihmisen kokemat pullonkaulat tarkoittavat sitä, etteivät esi-isämme olleet välttämättä kelpoisimpia saati muussa mielessä parhaita yksilöitä, vaan sattumalta valikoitunut joukko, joka oli säästynyt luonnonkatastrofilta tai muulta kantaa harventaneelta tekijältä.

Olemassaolon kestolla mitattuna ihminen ei ole menestynein laji

   Luonnonkatastrofien aiheuttamat joukkosukupuutot ovat muokanneet kovalla kädellä täysin sattumanvaraisesti elämää maapallolla ja suistaneet ”normaalin” eli sopeutumiseen ja kelpoisuuteen perustuvan evoluutioprosessin raiteiltaan. Elämä näyttäisi aivan toiselta, jos jokin näistä katastrofeista olisi jäänyt tapahtumatta. Esimerkiksi dinosaurukset eivät kuolleet sukupuuttoon huonommuuttaan, vaan siksi, että olosuhteet muuttuivat äkillisesti täysin toisenlaisiksi. Maapallon historiassa on tapahtunut viisi joukkosukupuuttoa, jotka ovat tappaneet vähintään 50 prosenttia lajeista, ja monet tutkijat uskovat, että meneillään on kuudes joukkotuho, joka realisoituu seuraavien vuosisatojen aikana, ellei suunta muutu. Tällä kertaa katastrofin nimi on ihminen.

   Onko ihminen lopulta sittenkään menestynein laji? Ei ainakaan olemassaolon kestolla mitattuna. Lajimme noin 200 000 vuoden mittainen taival on vaatimaton verrattuna pystyihmisen 1,8 miljoonaan vuoteen. Vertaansa vailla olevalla menestyksellä voi siis leuhkia vasta reilun puolentoista miljoonan vuoden kuluttua. Kokonaisuutena katsoen ihminen ei vaikuta erityisen menestyneeltä - eihän homo-suvun haarasta ole jäljellä enää kuin yksi vaivainen oksa. Nisäkkäistä paljon vakuuttavammin ovat porskuttaneet esimerkiksi jyrsijät. Unohtaa ei sovi myöskään maapallon alkuperäisiä asukkaita prokaryootteja, jotka ovat levinneet käytännössä joka paikkaan, myös muulle elämälle vihamielisiin ympäristöihin. Ihminen itse asiassa elää symbioottisessa suhteessa monien bakteerien ja arkeonien kanssa, joista etenkin suolistossa asustavat lajit vaikuttavat suuresti hyvinvointiimme. Prokaryootit ovat planeettamme ensimmäinen ja mitä todennäköisimmin myös viimeinen elämänmuoto. Elämä kiertää lopussa takaisin juurilleen eikä ole lineaarinen prosessi kuten ihmisevoluutiota kuvaavasta edistyksen marssista voisi päätellä. Näin ympyrä sulkeutuu.