Paikallisliikenne

2013
Paikallisliikenne
Local traffic
Местное сообщение
55 X 46 cm, akryylit, kangas / acrylics, canvas / акриловые краски, холст

Sarjakuvakin voi olla korkeakulttuuria (Sarjainfo 3/2013)

Kirjoituksen alkuperäisversio on huomattavasti pidempi. Kuvittelin nimittäin saavani käyttöön kaksi sivua yhden asemesta. Tarjoilen tässä blogin lukijoille tai paremminkin lukijalle (blogilla on yksi seuraaja) myös saksimattoman tekstin:

Taiteenlajien jaottelulla on pitkät perinteet. Niiden juuret ulottuvat länsimaisen kulttuuripiirin tapauksessa antiikin Kreikkaan. Platonin kirjoittamassa Gorgias-dialogissa Sokrates pitää mielistelyyn pyrkiviä taiteenlajeja vahingollisina, sillä ne vetoavat kuulijan tai katsojan haluun nauttia sen sijaan että kasvattaisivat ihmisiä paremmiksi. Sokrateen mielestä mielistelyyn ja nautintoon keskittymisen sijasta taiteen pitäisi olla kiinnostunut sielun parhaasta. Mielistelevien ja sielukkaitten taiteenlajien välinen raja on elänyt historian kulussa ja tyypillisesti uusia taidemuotoja on pidetty vanhoja alempiarvoisina. Sarjakuva on perinteisesti työnnetty kokonaisuudessaan mielistelevien taiteiden joukkoon, jos sitä on ylipäänsä pidetty taiteena.

Taiteet sosiaalisten erojen vahvistajana

Huoli ihmisen sielun parhaasta ei ole ollut ainoa tekijä, joka on motivoinut pitämään taiteita arvottavia jakoja yllä. Taiteiden kuluttaminen on sopinut aseeksi symbolisesta vallasta käytäviin kamppailuihin. Sosiologi Pierre Bourdieun mukaan taiteitten hierarkia vastaa kuluttajien sosiaalista hierarkiaa ja maut toimivat luokan merkitsijöinä. Ihmisten maut vastaavat heidän koulutustasojaan ja yhteiskuntaluokkiaan ja vahvistavat ryhmien välisiä eroja. Bourdieu väittää, että kulttuurin kuluttaminen on altistunut legitimoimaan sosiaalisia eroja. Kulttuurituotteet muutetaan merkeiksi, jotka voivat viestiä kuluttajansa hienostuneisuudesta tai vulgaarisuudesta.

Bourdieun mukaan puhdas maku perustuu inholle kaikkea helppoa kohtaan. Helppo on yksinkertaista ja pinnallista sekä halpaa, helposti tulkittavissa olevaa ja kulttuurisesti epävaativaa. Puhdas maku kieltää kaiken, joka tarjoaa liian välittömästi saavutettavissa olevia nautintoja. Tällaiset nautinnot se luokittelee primitiivisiksi ja lapsellisiksi. Puhdas maku on monokkelinsa läpi nähnyt sarjakuvan vulgaarisuutta tihkuvana ja helppoja nautintoja lupailevana kulttuurin muotona, joka on soveltunut korkeintaan lapsille.

Tilanne on nyky-ympäristössämme erilainen kuin 1970-luvun Ranskassa, jossa Bourdieu laati makua koskevan tutkimuksensa. "Barbaarinen maku" on populaarikulttuurin muodossa rynninyt esiin, tullut legitiimiksi ja pakottanut puhtaan maun puolustuskannalle. Suuri yleisö voi vaikkapa demokratian nimissä hyökätä niitä korkeakulttuurin tuotteita vastaan, jotka eivät sille avaudu. Riepottaminen on tietysti hyvästäkin, mutta se vaatisi vahvat argumentit taakseen. Moukkamaisuus on muuttunut lähestulkoon hyveeksi eikä esimerkiksi työväentoiminnassa vahvasti esillä olleista sivistysihanteista ole jäljellä kuin rippeet.

Populaarikulttuuriakin kulutetaan elitistisesti

Helppoihin nautintoihin mieltyneet ihmiset tyypillisesti syyttävät puhtaan maun puolustajia tunkkaisiksi elitisteiksi ja snobeiksi. Vähälle huomiolle on jäänyt se tosiasia, että myös massaviihdettä voi nykyään kuluttaa elitistisesti. Itsereflektiiviset ja statuksestaan tarkat ihmiset voivat korostaa kuluttamisessa omaa aktiivisuuttaan ja erottautua täten rahvaasta, joka hakee samoista tuotteista rehellisesti vain viihdettä, eikä muuta väitä. Käyttäytyessään rahvaan tavoin heidän täytyy keksiä jokin erottautumisen keino, joka ylevöittää heidän käytöksensä. Aktiivisuuden korostamisen ohella ironia on yksi suosittu keino.

Mielestäni ironisesta asenteesta henkii voimakas elitismi. Ironiset kulttuurin kuluttajat asettavat itsensä tavallisten kuluttajien yläpuolelle. Ironian käyttö osoittaa, että kulttuurin avulla tehtävä sosiaalinen erottelu löytää vaivattomasti uusia muotoja vanhojen tilalle. Tutkijatohtori Marko Ampuja kirjoittaa, että kulttuurintutkimuksen valtavirta näkee minkä tahansa populaarikulttuurin kuluttamisen aktiivisena ja merkityksiä täynnä olevana toimintana, vaikka tosiasiassa suuri osa sen kulutuksesta on rutinoitunutta toimintaa vailla suuria motivaatioita. Kulttuurintutkijat hehkuttavat miten ihmiset leikittelevät refleksiivisesti identiteeteillään ja vapautuvat säätelevien rakenteiden määräysvallasta. Ampuja kysyy aiheellisesti, että miten merkittävänä ja liikkumavapautta luovana esimerkiksi median kulutuksessa ilmenevää toimintaa voidaan oikeasti pitää? Vaikka ironia mahdollistaakin etäisyyden ottamisen valtajärjestelmiin, ei se tarjoa niille mitään vaihtoehtoja vaan sitoo ajattelun samoihin symbolisiin prosesseihin, joista se pyrkii irti.

Arvottamisen ongelmasta ja taiteen kehityksestä

Immanuel Kant kirjoitti aikoinaan piikikkäästi, että välttääkseen moitteet, henkilö, jolla ei ole makua, väittää, että jokaisella on oma makunsa. Mauttoman henkilön väitteeseen yhtyy nykyään uskoakseni suosittu relativistinen näkemys, jonka mukaan kulttuurin arvosteluun ei voi kehittää päteviä mittapuita. Jos mitään universaaleja mittapuita arvioinneille ei voida asettaa, eikä kukaan voi makunsa puolesta olla toisen yläpuolella tai kehittää makuaan, niin kaikki taidekriitikotkin lienevät turhia. Postmodernismiin sisältyvä individualistinen, asiantuntijuuden kyseenalaistava eetos tulee tässä näkyviin. Kuvaan sopiikin se, että esimerkiksi Sarjakuva-Finlandioitten jaosta päättävät ihmiset eivät ole olleet sarjakuva-alan asiantuntijoita eivätkä täten välttämättä harjaantuneita purkamaan sarjakuvien koodistoja. Ei tuomareita kuitenkaan kadulta ole poimittu, vaan julkisuudesta; julkisuushan tunnetusti pätevöittää ihmisen kaikkien alojen asiantuntijaksi postmoderninakin aikana. Toki ulkopuoliset tuomarit voivat tehdä avoimempia ja ennakkoluulottomampia valintoja kuin asiantuntijat.

Voiko taide kehittyä jos taiteilijat keskittyvät kuuntelemaan suuren yleisön vaatimuksia? Tommi Melenderin mukaan 1900-luvun modernistisen kirjallisuuden avainhahmot, kuten Marcel Proust, James Joyce ja Franz Kafka, olivat elitistejä ja kapinallisia, jotka eivät piitanneet suuren yleisön tarpeista ja haluista, vaan asettivat taiteelliset pyrkimyksensä niiden yläpuolelle. Lukijat vierastivat aluksi modernismin uusia tekniikoita, mutta sittemmin ne vakiintuivat arkikäyttöön. Melender väittää, että tällainen edistys ei olisi ollut mahdollista jos lukijat olisivat maksavina asiakkaina kyenneet pakottamaan kirjailijat mahdollisimman sovinnaiseen tyyliin. Myös monet sarjakuvaa uudistaneista piirtäjistä ovat toteuttaneet itseään yleisön mielipiteistä välittämättä ja täten populaaria makua vastaan.

Sarjakuva ei taivu yhteen kategoriaan

Väitän, että jako korkeaan ja populaariin ei ole itsessään ongelmallinen. Ongelma piilee siinä, että jaottelu tehdään väärällä tavalla, kokonaisten taiteenlajien välillä. Sarjakuva on perinteisesti sijoitettu kokonaan populaarikulttuuriin, vaikka kaikki sarjakuva ei ole eikä pyri olemaan populaaria, ei massojen kulttuuria eikä viihdyttävääkään. Tämän todistaa jo pelkkä vilkaisu myyntilukuihin tai Puupäähatulla palkittujen nimiin, joiden enemmistöstä suuri yleisö ei ole koskaan kuullutkaan. Mielestäni populaarikulttuurin puolustelemisen sijasta kannattaisi osoittaa, että sarjakuva on monipuolinen ilmaisumuoto, joka kykenee pelkän viihdyttämisen lisäksi myös kasvattamaan ihmistä paremmaksi. Sarjakuva on lopulta juuri sitä mitä sen tekijät päättävät siitä tehdä. Matalan leima on pysynyt sitkeästi sarjakuvassa, toisin kuin omasta leimastaan vapautuneessa elokuvassa. Kukaan ei lyttää elokuvaa ilmaisumuotona, vaikka elokuvagenreistä suurimman muodostavatkin pornoelokuvat, jotka ovat malliesimerkki helpoista ja suoraan miellyttämiseen pyrkivistä kulttuurituotteista.

Postmodernina aikana mieluusti hajotetaan kaikki rakentamatta tilalle mitään uutta. Jos ero korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin väliltä hävitetään, niin parhaana ja arvokkaimpana aletaan pitää yksiselitteisesti sitä kulttuuria, joka myy eniten. Myyvyys kyllä säilyy aina arvottamisen tapana, halusimme tai emme. Tietenkään mitään ehdotonta joko tai -logiikkaan perustuvaa jakoa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välille ei voi tehdä, sillä erot ovat liukuvia, kuten todellisuudessa usein muutenkin on. Tuotteet voivat kuulua osittain molempiin ryhmiin. Tämä ei silti tarkoita sitä, että eroja ei lainkaan olisi. Vaikka korkeakulttuurin erottaisikin populaarikulttuurista, ei sitä silti ole aina pakko asettaa yläpuolelle. Kyse on siitä, että nämä kulttuurin muodot tyydyttävät erilaisia tarpeita. Molemmilla on oma paikkansa ja molempiin sisältyy monentasoisia tuotteita.

Lähteet:

Ampuja, Marko: Totaliteetti, esineellistyminen ja ideologia: kulttuuriteollisuusteorian aktuaalisuudesta 2000-luvulla. Teoksessa Moisio, Olli-Pekka(toim.): Kätkettyjä hahmoja: kirjoituksia Theodor W. Adornosta. Helsinki: Minerva, 2008

Bourdieu, Pierre: Distinction: a social critique of the judgement of taste. Cambridge, Mass: Harvard University Press, 1984

Kant, Immanuel: Selections from Critique of Judgement. Teoksessa Hofstadter, Albert & Kuhns, Richard (toim.): Philosophies of art and beauty: selected readings in aesthetics from Plato to Heidegger. Chicago, IL : University of Chicago Press, 1976.

Melender, Tommi: Kuka nauttii eniten: esseitä. Turku: Savukeidas, 2010

Platon: Teokset 2. Helsingissä : Otava, 1978

Mainostetaanpa loppuun vielä Matiaksen sarjakuvablogia, jonne lisäsin taannoin muutaman uuden stripin. Käykäähän vilkaisemassa! Vaikka sarjakuva voikin olla korkeakulttuuria, niin Matias ei sitä totisesti ole (näkökulmasta riippuu onko tämä väite moite vai kehu).